Hanna ei puhunut mitään, ynseämielisenä vaan askarteli karjansa kanssa, niin Jukke yhä jatkoi ja tekeytyi ystävällisemmäksi:
»No, koska se sinuun niin pahaa teki, niin minä lupaan, etten enää koskaan virka mitään Antin niistä asioista. Kyllä minä saatan pitää suuni kiini tästäkin lähtien, kuten tähänkin asti. Jokahinen pitäköön tapansa… Mutta sitä minun piti vaan sanoa, että niistä rahoista pitäisit huolta, ettei se niitä kerkiäisi hurvitella.»
»Minä pitäisin huolta! Hyh… Minä pitäisin huolta Antin rahoista! Se joka tietää saaneensa rahat, niin se pitää huolen niistä itse», virkkoi Hanna ylpeästi ja kävellä reimotti tupaan eikä perustanut Jukesta mitään.
Jukke oli kahdella päällä tullakko perässä tupaan ja mietti ympäri päänsä tekosyytä, mitä hän asianaan pitäisi, Antin puheille tullessaan. Mutta ei löytänyt mitään, niin kävi tallissa katsomassa oritta ja omantunnon vaivaisena käveli metsään sieltä aikojaan myöten mennäkseen kotiinsa, kun metsän yksinäisyydessä saisi mietityksi keinon, miten Hannan saisi hyvitetyksi. Mutta pahalta se vaan tuntui, kun Hanna niin sanoi kieltävästi siitä yhdeksi taloksi rupeamisesta.
XI.
Antti lupautuu Vaaralaan yhdeksi taloksi.
Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi, lapset olivat yöteloillaan nukkumassa. Isä ja äiti valvoivat tuvassa, istuen tuoleilla lampun valossa, ja puhelivat paremmin kahden keskisiä asioitaan. Mutta äiti ei voinut olla ilomielinen, vaikka hän koettikin. Koko iltapäivän oli ollut mieli paha ja umpinainen. Oli hän navetan loukossa itkenytkin, mutta ei se siitäkään oikein selvinnyt, yhä se vaan oli raskas eikä edes tiennyt syytä, minkä tähden se oli raskas. Siitä Juken puheesta hän ei perustanut eikä ottanut ollenkaan ajatellakseen, olkoonpa miten tahansa. Vaan sen puheen johdosta se kuitenkin tuntui olevan, vaikka ei tiennyt oikein minkä tähden se oli. Vaikkapa hän oli jo ennen mieleensä painanut Vaaralaan menemisen, mutta ei hän siitäkään huolinut, vaikkapa ei tulisikaan sinne menoa. Ja kun yhä tunsi Juken mielen että se haluaa saada kaikki rahat Antilta, niin arveli kerrassaan heittää pois koko homman, sillä se tuntui pahalta, että Antti, joka on rahat tienannut, ei saisi niitä määrätä, mihin ne tulevat pantavaksi. Mutta ei sittenkään tiennyt, minkätähden se mieli tuntui apealta, että puheleminen isän kanssa ei tahtonut sujua niinkuin aina ennen.
Tämän huomasi Anttikin ja tahtoi tietää syytä, mikä se on tullut, mutta sai vaan vastauksen:
»En tiedä itsekään.»
Antti tuli levottomaksi, luuli, että hän on sen sillä vaikuttanut, kun päivällä ei antanut minkäänlaista vastausta vaimonsa esitykseen Vaaralaan muuttamisesta: