»No, antaisitko sinä yhteiseen pesään nyt nekin rahat mitä nyt sinulla on?» keskeytti Hanna.
»Aivan mielelläni. Mitäs minä näillä tekisin», jatkoi Antti, »kun minulle tulee valmiit matkarahat Suomen Kirjallisuuden Seuralta, niin mitäs minä näillä tekisin?»
»Entäs tuon oriin?»
»Taloonpa tietenkin. Mutta sillä välipuheella, ettei sitä saa hävittää. Se vaan olisi minun nimikkonani, sitä käytettäisiin vaan talon työhön, ja silloin kun olisin kotona, niin käyttäisin sitä missä tarvitsen. Ja jos erottaisiin, niin toisimme mukanamme tänne.»
»Kyllähän siitä Jukke pitäisi hyvän huolen. Sillä oikein mieli tekee sitä, kun hänellä ei ole nimikkoa», jatkoi Hanna.
»Senhän minä uskon», mukautti Antti. »Ja tällä tavalla ajatellen se homma ei ole kuin paljasta hyvää ja minun puolestani on se päätetty, että kun sinä et luule voivasi hoitaa tätä kotia, niin mennään Vaaralaan.»
Hanna puolestaan tahtoi sanoa jotakin, mutta se äsköinen väittely Juken kanssa kangerti mielessä, ettei hän saanut sujumaan sanoiksi, niinkuin olisi tahtonut, että mieli olisi tyhjentynyt kokonaan siitä Juken kanssa väittelystä. Sanoi vaan:
»Minullahan se on koti Vaaralassa ja minä menen sinne kotiini. Vaan entäs isä?»
Tuo sana »entäs isä» sälähti Antin mielessä kipeästi. Ei hän sitä olisi suonut äidin suusta kuulevansa ja herätti se kokonaan eloon sen kammon tunteen, mutta sen hän kuitenkin salasi ja ystävällisesti vakuutti:
»Hyvänen aika. Minullehan on koti siinä, missä sinä olet. Löytäisin sinut lasten kanssa vaikka kuusen juurelta tai kantoiselta aholta, niin siinä olisi silloin kotini.»