Jäi ajattelemaan: isänmaa on minun kotini. Sen lapsi minä olen ja jään olemaan.
Mutta ulkoa kuului kiireitä askeleita. Ovi aukeni ja sisään astui Kokkolan Eero, Antin lapsuuden ystävä, joka tuli tervehtimään Anttia, kun kuuli, että hän on jo kotona.
Silloin Hanna siirtyi pois ja siihen katkesi keskustelu Antin kanssa ja mieleen jäi yhäkin kangertamaan se äsköinen kiista Juken kanssa.
Mutta miesten puhe kiertyi Jerusalemin suutariin. Se puhe veti puoleensa Hannankin ajatukset. Hän oli aina kuullut sitä mainittavan, vaan ei koskaan kuullut, minkälainen kulkija se oikeastaan on. Niin saadakseen kuulla siitä enemmän kiinnitti korvansa miesten puheeseen.
Antti kertoessaan matkustuksestaan mainitsi vertaukseksi: »Saa kulkea myötään kuin Jerusalemin suutari, mistähän sitten se hokeminen lieneekään kotoisin ja peräisin.»
»Sillä on hyvin syvä peruste», selvitteli Eero. »Sehän on Vapahtaja ennen aikoinaan täällä ollessaan ja käyskellessään köyhyydessä talosta taloon pistäytynyt Jerusalemin takalistolla asuvan suutarin majaan tai mökkiin vai mikä tuolla lienee ollut ja pyytänyt sijaa levätäkseen, semmoista rehuvuodetta vaan ja eipähän niissä semmoisissa taloissa höyhenpatjoja lienekään. Mutta suutari ei ollut antanut edes istuakaan, sitä vähemmän huonoakaan vuodetta. Oli vaan ylpeästi käskenyt pois. Vaan Vapahtajalle oli se pistänyt närille, oli hiukan karmistautunut ja tiukasti sanonut ukolle: Koska sinä et suo minulle lepoa, et huonoakaan vuoderania anna levätä kutjottaakseni etkä pahaistakaan jakkaraa istuakseni etkä huonoakaan suojarähjää lämmitelläkseni, niin sinun pitää kävellä yöt päivät maailman loppuun asti. Ukko ei ollut sen enempi kuunnellut eikä ollut joutanut aprikoimaan. Oli vaan pistänyt takki-ärmäkän päällensä, paahkilot jalkoihinsa, laukkurepun kainaloonsa ja lähtenyt astua hynttäsemään. Ja sillä tiellä on mies kävelemässä tänäkin päivänä… Sillä ei kuulu kuluvan kengät eikä vaatteet ollenkaan. Ne samat tamineet kuuluvat olevan miehellä päällä aivan samanlaisessa kunnossa kuin lähtiessäkin.»
Antti heittäytyi hieman leikilliseksi ja naurahtaen keskeytti:
»Mutta vaatteessa sillä ei paljoa kulu, jos tuolla ei liene isot tulotkaan.»
Eero näki, että Hanna kuuntelee hänen kertomustaan oikein pystystä korvin, niin ei ollut kuulevinaankaan Antin puhetta, jatkoi vaan kertomustaan tosissaan:
»Kuuluu se joskus pistäytyvän talossa, vaan ei se kuulu kauvan siekailevan eikä puhuvan mitään. Suurehko koukkuhartiainen suuripartainen ukon kohjake se kuuluu olevan. Ja juutalaismuotinen sinertävä, alle polven yltävä verkatakki-kauhtana kuuluu olevan päällä, pieni laukkureppu kainalossa ja suuret koirakinttaat käsissä kesällä ja tavella. Ja siitä sen kuuluu tuntevan, että sillä kuuluu valkeat elottomat silmät kuin talipalaset seisovan päässä ihan rävähtämättä yönsä päivänsä, ihan liikkumattomina. Että jos mielii katsoa ylös esimerkiksi Otavan kulkua, niin pään pitää kääntyä niin paljon niskoille, että silmät tulee vasten Otavaa. Ja samoin jos virstan patsaasta tahtoisi katsoa vieläkö on monta jälellä, niin pään pitää kiertyä kohti. Minun isäni sen oli kerran nähnyt. Paljas, kurttuinen kaula ja musta kuin koukun varsi oli ukolla kumottanut.»