»Tosi on asia. Elossa on viimeinen kertoja», keskeytti Antti naurahtaen.
Eero puistalti päätään ja toimessaan lisäsi:
»Tosi se kyllä kuuluu olevan. Isä on puhunut monta kertaa ja se ei ole mikään hokare mies, se ei kyllä jaarittele joutavia. Ja sen suutarirahjuksen elämän tarinan se oli kuullut isänsä isältä, siltä mainiolta Tarhalan tietäjältä. Siltä, joka oli palavassa uunissakin saattanut käydä eikä ollut yksikään karva kärähtänyt, vaikka partakin oli ollut kuin katajapensas. Siltä se kuului isä kuulleen, niin tosi se kyllä asia on.»
»Paraspahan olisi ollut ukolle kuin olisi antanut vieraan levätä mökissään minkä hän olisi mahtanut viihtyäkin, niin olisi asiat selvinneet vähemmällä kävelyllä», katkasi Antti.
»Ei sillä kuulunut saavan pilkkautua. Se kuului panevan samalla tavalla kävelemään. Jos ken ylimieli kuului ilventelevän, niin ukko kuului kerran vaan vihasesti katsoa mulauttavan ja koirakinttaallaan viittaavan matkan suuntaa, niin elä muuta kuin pane saapas heilumaan.»
»Hui, kun on ilkeä koko tarina», keskeytti Hanna. »Kuoliaaksi kai minä säikähtäisin, jos tulisi esimerkiksi tänne silloin kuin minä lasten kanssa olen täällä tuvassa. Huh, kun käypi oikein iholleni.»
Eero kun kuuli, että se Hannaan vaikuttaa pahaa, niin lopetti sen suutarin tarinan ja kääntyi Antin kanssa jatkamaan puhetta entisistä ja vereksistä retkeilemisistä.
Mutta Hanna ei päässyt siitä suutarin kammosta erilleen, vaan mieleen kantautui, että mistä tietää sitäkin kulkijaa milloin sattuu kohti, niin säikähtää vaivaisen omiksi lapset ja itse.
Tuo kammo tuntui olevan ikäänkuin kehottajana Vaaralaan menemään. Siellä ei tarvitse koskaan olla yksinään. Ja toiselta puolen selvisi se seikka, että sillä tavalla saa Vaaralasta jaetuksi hänen maaosuutensa pois, johon ei muuten niinkään helposti pääsisi käsiksi.
»Ja siihen nähden on Jukellakin pakko pitää Anttia vertaisenaan. Kun Anttia rupeavat halveksimaan, niin silloin he antavat syytä eroamiseen. Kas, siinä on nappula, jossa Jukke pysyy. Omiksi kaulavilloikseen se takanakin Jukke panettelee Anttia. Minä osaan nyt muistuttaa Jukkea ihan ensi kerralla, kun kuulen vaan Antista ylenkatseellisen sanan. Sepä vasta kumma oli, etten äsken jo pukannut sille sitä temppua eteen. Sen hän kyllä saa tietää, etten minä vastakaan Antista rupea uskomaan senlaisia juttuja», ajatteli Hanna ja mieleen vakautui Vaaralaan muuttaminen, mitä pikemmin sitä parempi. Ei kuitenkaan aikonut vasta aluksi Jukelle sitä ruveta puhumaan. Jukke siitä tulisi vaan ylpeämmäksi ja toisekseen mikäpä sinne nyt oli niin kiirekään, kun isä oli kotona.