Ukko kaatoi pikarinsa viiniä täyteen, täytti Jukenkin lasin, kalistettiin niitä ja maistettiin. Puheltiin Siiristä, kihlauksesta, Siirin perinnöstä.
Huomeniltana päätettiin laittaa oikein kihlajaiset. Ja jos vielä tulisi puhetta Juken uskottomuudesta ja muista sellaisista niinkuin esteistä, niin oli huomautettava siitä, miten Juken vanhukset olivat heränneitä ihmisiä. Miten ukko-vainaakin ihan viimmeiseen hengenvetoon rakasti körttiröijyä ja piti päällään sitä milloin vaan sillä tarkeni ja äidillä, vaikka on jo vanha ja voimaton, on vielä körttiröijy tänäkin päivänä, semmoinen mörkkipohjainen, tummaruutunen pumpuliröijy. Ja milloin vaan kylään tulee Korhosen Kusti seuroja pitämään, niin silloin nähdään ämmä körttiröijy päällä menevän seuroihin. Ja kun sieltä on tullut, niin riisuu hän heti, käärii sen hyvästi myttyyn ja pistää pussiin talteen. Niin siitäkin näkyy, miten herännyt hän on. Ja semmoisen äidin lasten on mahdoton olla uskottomia.
Kalistettiin taas lasia ja maistettiin, lisättiin pullosta ja kalistettiin ja maistettiin. Eikä unhotettu Kopolan muoriakaan, joka istui joukossa pöydän luona, kuunnellen muitten tarinoita ja hymyillen ystävällisesti.
Mutta viini alkoi tuntua tuimalta ja niin pieni seura yksitoikkoiselta markkinaelämäksi. Ukko Koponen ja Jukke päättivät siis pistäytyä kapakassa ottamassa iltasen alle karkeammat naukut. Ja siellähän muutenkin sai nähdä markinameininkiä.
Kapakka kiehui täynnä väkeä kuni muurahaiskeko. Oli siellä monta Juken tuttuakin, mikä oli tullut kellon vaihantaan, mikä saadakseen osan tuttavien harjakkaista, mikä itse ottamaan kapakan ryypyn, mikä lystikseen katsomaan sitä kapakan iloista meininkiä.
Tuttavat kun vaan näkivät Juken, niin huusivat: »Onnea kihlaukselle» ja samassa manasivat kihlajaisia. Jukke ja ukko eivät olleet sitä kuulevinaan, tungettelivat vaan läpi nuojuvain väkijoukkojen, mistä löytäisivät tyhjän pöydän, johon saisivat kutsua jonkun omituisen pullon.
Jopa yhden pöydän ympäriltä lähellä oven poskea kohosi pois muutama kellojen harjakaisten pitäjäjoukko. Sen pöydän otti nyt Jukke ja ukko Koponen ja siihen nyt Jukke tilasi ukon ehdotuksesta parasta konjakkia pullon ja kaksi lasia.
Mutta kun Juken tuttavat näkivät aikeen niin, ennenkun pullo ja lasit tuotiinkaan, kokoutuivat aivan seinäkseen pöydän ympärille tervehtimään ja toivottamaan onnea, jopa innostuivat ja nostivatkin Juken sulhasmieheksi ja Vaaralan isännäksi.
Tästä seurasi se, että piti tuoda pöydälle lisää lasia ja toinen pullo konjakkia. Mutta lasit kävi vielä vähäksi. Niitä piti tuoda vielä lisää, ennenkun riitti joka mieheen, niille, jotka olivat Jukkea nostamassa. Ja Pihkamäen Niilo, se oli pisin mies joukossa, sille viittasi Jukke ja päätään nyökäyttäen virkkoi: »Sinä Pihkamäkeläinen, minun koulukamraatini, ole sinä laskijana. Sinä olet isäntä niinkuin minäkin, me olemme isäntiä me.»
»Kyllä me olemme isäntäväkeä ja veljet ja ystävät», virkkoi Niilo iloisesti ja rupesi täyttämään lasia.