Mutta ei se kuitenkaan tuntunut hyvältä eikä sopivalta kovin kauvan olla aivankaan puhumatta. Katsahteli ympäri laajahattuisen kattolampun valaisemaa tummaseinäistä tupaa, näkyisikö mitään silmään pistävää semmoista, josta tuota niinkuin isäntämiehen aistilla ja sen näkökannalta voisi ruveta puhumaan. Mutta ei siellä mitään merkillistä näkynyt. Valkeapuitteiset ikkunatkin mykkinä ja läpinäkemättömän näköisinä seisoivat tuvan alastomilla seinillä, joita lampun liekehtimätön tuli valaisi. Mutta ajatukset kiertyivät Anttiin ja niihin aikoihin kun Antti, köyhä poika, sai pauloihinsa hänen sisarensa, jolle olisi ollut tarjona semmoisiakin kosijoita kuin esimerkiksi Tapanilan Santeri, semmoisen talon ainoa poika, jossa on joka vuosi kahdeksan ajettavaa hevosta kuin hylettä, erittäin varsat, ja neljäkymmentä nautaa ometassa ja talo kuin linna… Siellä olisi toi senlaista käydä atimassa kuin tässä tuonlaista kurjuutta vaan näkemässä… Se oli teko, joka ei lähde hampaani raosta, ajatteli Jukke ja tunsi oikein jäytävän syvää halveksimista Anttia kohtaan eikä mitenkään voinut sovittaa, että Antti olisi lähellekään hänen tai hänen sisarensakaan vertainen koskaan tässä elämässä. Ja Jukke luuli, että samaa ajattelee sisarensa Hannakin, ei mielessään pidä Anttia vertaisenaan, vaikkapa onkin nuoruuden hulluudessa joutunut sen kanssa naimisiin ja siinä tapauksessa täytyy näennäisesti pitää häntä vertaisenaan, mutta se vertaisuus on kielessä eikä mielessä, ajatteli Jukke.
Tätä ulkokultaisuutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan huomannut Hannassa, joka aina totisesti rakasti Anttia, mutta onnen päivinähän kaikki peittyy. Kun onni vuotaa oluena, silloin kaikki kaunihia, on sananlaskukin. Mutta nyt kovan onnen päivinä arveli Jukke ottaa selkoa minkälainen mieli on Hannalla Anttiin!
Jukke venytteli turpeaa muotoaan, ajatteli itseään lihavaksi, kauniiksi, viisaaksi ja kokonaan »ensimmäisen luokan» isäntämieheksi. Otti oikein isännän ryhdin päälleen, tekeytyi pönäkäksi ja hyvin ivallisesti ja kolkosti kysyi: »Eikö ala kuulua, milloin se tukkipatruuni aikoo kotiutua?» ja silmäili salaisesti, mitä tämä sana vaikutti sisareen.
Hannan kasvot värähtivät, se kysymys kävi läpi ruumiin kuin olisi kylmällä vedellä valanut, eikä hän voinut käsittää mistä tuo pönäkkyys ja ivallisuus oli Jukessa kotoisin. Mitä se merkitsi, sitä jäi mielessään punnitsemaan eikä tahtonut vastata mitään Juken kysymykseen.
Mutta Manti kun näki, ettei äiti siihen mitään vastannut, kääntyi Juken puoleen ja tutkivasti kysyi:
»Mikä tukkipatruuni?»
»Sepähän isäsi», vastasi Jukke yhtä pönäkästi kuin äskenkin.
Mantin silmät kävivät pyörimään, kainouden punastus kihosi kasvoihin eikä hän osannut virkkaa enempi mitään, kun ei ollut koskaan kuullut isää siltä nimeltä sanottavan. Oli kuullut vaan tukkimieheksi eli tukkilaiseksi sanottavan eikä koskaan tukkipatruuniksi, niin hän ei sitä käsittänyt. Ajatteli vaan, että lieneekö nuo toisen pirttiläiset keksineet isälle semmoisen haukkumanimen, kun ne muutenkin ovat niin pahoja. Tietämättään meni sormi suuhun, mieli tuntui väkisenkin painuvan pahaksi, pää painui alaspäin nyrkälleen, katseli vaan punakoita pieniä varpaitaan ja hiljalleen pureksi hienoa sormeaan.
Hanna tahtoi antaa Jukelle tietää, ettei hän sellaisesta nimityksestä pidä, tyynesti ja yrmeästi vain virkkoi: »Mikäpä patruuni hän nyt on paremmin kuin ennenkään.» Eikä jatkanut sen enempää puhetta, tekeytyi vaan ynseän näköiseksi.
»Lieneehän tuo jo joksikin ylennyt, kun hänessä kymmeniä vuosia on aina enimmät osat vuodesta eikä kodistaan perusta mitään. Jättää joukkonsa kuin susi poikansa oman onnensa nojaan», jatkoi Jukke röyhkeästi ja keikisti itseään enemmän taakse päin että näyttäisi vieläkin pönäkämmältä ja ryhdikkäämmältä.