Porstuasta kuului voimakkaita askeleita. Silloin äiti pyyhkäsi esiliinallaan silmiään ja kasvojaan ja tekeytyi raikkaampimieliseksi.
Ovi aukeni ja Vaaralan Juken sateesta kastuneet kasvot ilmaantuivat ovelle.
»No, veli kulta, kun tulit», virkkoi ihastuneesti Hanna. »Juuri olin ikävöimässä sinua, kun et ole moneen päivään käynyt, mutta en kuitenkaan uskonut näin pahalla ilmalla tulevan.»
Jukke työntyi tupaan, seisahti keskelle lattiaa. Ei sanonut hyvää iltaakaan eikä tervehtinyt ketään, ähkäili vaan karmeasti, otti hattunsa päästään ja huiskautti siitä räntäsekaisen märkyyden pois. Riisuipa pitkän nuttunsakin päältään, ähkäsi taas kuin jostakin suuresta vaikeudesta tullessaan, kopisteli nuttuaankin ja ripusti sen seinälle naulaan.
»No, mitä sinulle nyt kuuluu?» kysyi Hanna ystävällisesti eikä ollut Juken käytöksessä huomaavinaan mitään tavallista kummempaa. Hyppäsi vaan kattolamppuun laittamaan tulta ja järjestelemään huonettaan.
Jukke kupristeli partaista muotoaan ja väänteli paksuja huuliaan, että pitkät ulkonevat petomaiset hampaat näkyivät juuria myöten, mutta viimein vastenmielisellä painolla virkkoi:
»No, ei tuota sanottavia muuta kuuluisi, vaan paha siivo nyt on kulkupaikoilla. Maa on jo ennestään ihan huleisillaan ja taivaalta tulee vettä räntää mitä sieltä mahtuu, että yksi lotina ja lätinä vaan kuuluu. Siihen tuuli vielä tuommoinen. On se nyt palkeensa paikannut.»
»Joko oli tarjona kuin entisellä miehellä kivi kainalossa ruveta istumaan mättään kolossa, jos mieli pysyä näillä main», virkkoi Hanna leikillään. Mutta Jukke ei tarttunut siihen puheeseen, kyllästyneen näköisin kasvoin istahti uunin eteen tuolille ja katseli rapaisia kenkiään. Niin Hannakin tekeytyi totiseksi ja tyyneesti jatkoi: »Talven alusvesiä tuo mahtanee olla. On nähty ennenkin jo näillä ajoin talven tulevan ja aikaansa se ajaa nytkin, eikähän tästä ole kesäksikään, siinä vaan taistelevat kesä ja talvi.»
Tätäkään puhetta ei Jukke näyttänyt kuulevan, niin Hannakin lopetti puheensa, ei tahtonut yksipuolelta kuulemattomille korville ruveta rupattelemaan, rupesi vaan kahmerehtamaan huoneensa siivoamisen puuhassa.
Jukke istui pitkän aikaa äänetönnä siinä uunin paisteessa. Ei tuntenut erityistä puheen halua, mutta tuntui se mielestä kovin autiolta olla aivankin puhumatta. Ajatteli hän kuitenkin jotakin virkkaa, niinkuin puheen aluksi, vaan ei oikein tiennyt mitä virkkaisi, kun varsinaista asiallista asiaa ei ollut. Ja kovin alentavaiselta tuntui isäntämiehelle ruveta asiattomaankaan puheeseen, varsinkin naisten kanssa. Mutta mitäpä ne naiset sentään asiallisistakaan, varsinkaan isäntäväen asiallisista puheista ymmärtäisivät, jos niistä puhuisikin. Ei hölyn pölyä. Ei enempää kuin pukki Venäjästä, ajatteli Jukke ja katseli vaan uuniin.