»Mitä leikittelette? Sanokaa heti, kellä on ja antakaa se minulle. Se on minun lompakkoni», kasahti yhä Jukke.
»Ei minulla, ei minulla, eikä minullakaan ole», kuului yhä kieltävät vastaukset. Eikä kukaan sen paremmin ilmaissut mieltään, vaikka kaikki uskoivat, että ukko Koponen oli pistänyt lompakon talteen, kun näki Juken menettelevän sopimattomasti sulhaismiehen menettelyiksi, ja lystikseen vaan tahtoivat katsoa, miten Jukke on kovana lompakkonsa puolesta.
Mutta ukko Koponen uskoi, että juomanlaskija oli pistänyt lompakon talteensa, joka olikin kaikista rauhallisin, laski vaan lasia täyteen ja muistutti ryyppyjen väliä liian pitkiksi, kehotti ottamaan ja lupasi sitten löytyvän lompakon, kun ryypyt kallistetaan lompakon muistoksi.
Tehtiin juomanlaskijan esityksen mukaan, että lompakon maljat kallistettiin tyhjäksi.
Mutta jokahisen mielessä oli samana arvoituksena se lompakkojuttu, kun sitä ei kukaan nähnyt eikä varmaan tiennyt, kellä se on. Kaikki tahtoivat päästä selville, missä se oikeastaan oli ja otettiin puheiksi heti lompakon maljan kallistettua.
Mutta lompakkoa ei ollut kellään. Ei kellään. Kaikki hämmästyivät ja pitivät mahdottomana, että ei lompakko olisi heidän joukossaan, eikä ketään voitu epäillä varkaaksi, vaan se kuitenkin oli totta, että ei kellään ollut lompakkoa.
Viimein kuitenkin selvisi, että silloin kuin Jukke räiskytteli lompakkoaan pöytään, tunkeutui Juken selän takana muuan tuntematon mies hyvin lähelle. Ja kun Jukke talon neidiltä otti vastaan sen tuomia rahoja, ukko Koponen näki menevän sen tuntemattoman miehen ulos.
Nyt selvisi, että kun talon neiti toi Jukelle satamarkkasesta vastaan, niin jokahisen silmät kiintyivät siihen herttaiseen, hienosti puettuun neitiin, ja samassa kurkottivat katsomaan, minkä verran se toi vastaan rahaa, nähdäkseen siitä, minkä verran tämä kekkeri Jukelle maksaa. Siten siinä keskenään hälistessä ja tunkeillessa toisiaan, välttyi lompakosta kaikkien silmät, joten tuntematon mies Juken ja juomanlaskijan välistä pisti kätensä lompakkoon käsiksi, silmänräpäyksessä livautti puoleensa ja puitti tiehensä.
Kaikista tuntui tuo tapaus hieman kummalliselta ja vaikutti se masentavasti. Jukestakin tuntui pahalta, kun meni ne kuninkaalliset sormukset, joihin oli piirretty Siiri Jokelan nimikirjaimet. Mutta näkyipä niitä samanlaisia kuninkaallisia sormuksia vielä jäävän kultasepälle. Ja pianpa se näkyi ne nimikirjaimet niihin piirtävän. Ne rahatkin tuntuivat niin helposti saaduilta. Eikä huomenna tunnustanut olevan lujassa velaksi saadessa senlaiseen asiaan kuin Siirin kihlarahoiksi miehellä semmoisella kuin Vaaralan isännällä muutama kolme tai neljäsataista siksi aikaa — kunnes Antti kotiutuu. Sitä paitse oli nyt naapureille ja ukko Koposellekin näytettävä, miten hänellä on jalo luonne, joka ei pikku pienistä ole millänsäkään. Niin Jukke tekeytyi iloiseksi, kehotteli vaan ottamaan ryyppyjä lompakon peijaiksi ja kehahteli:
»Ei se meissä mitään, vaan köyhiä se koettelee. Tässä on poika, joka ei itke satamarkkasen kuolemaa, ei kahden eikä kolmenkaan. Minulle äiti sanoi jo pienenä, että elä itke.»