Neiti otti yhden satamarkkasen, aikoi tuoda vastaan tähteet, mutta sitä ei Jukke kuunnellut, otti ne kolme satamarkkasta, löi ne taas pöytään ja kivahti: »Nuo lekeitä ovat. Näyttäkääpä pojat, onko teillä tuommoisia. Juuri tuommoisia. Niitä ei ole vielä taiteltu… Juuri tuommoisia, vasta pankosta nostettuja juuri tuommoisia, näyttäkääpä pojat!»
Löi taas ja huudahti: »Juuri tuommoisia! Näyttäkääpä pojat!»
Jokainen tunnusti ei olevan kellään semmoisia kuin Vaaralan Jukella.
Sitten Jukke pani ne satamarkkaset lompakkoon, lyödä läiskäytti sitä pöytään ja lisäsi: »Tuossa lompakossa on semmoista kuin rahaa. Ja minä isäntä olen, joka osaan rahan hallita.»
Toiset todistivat kaikki oikeaksi ja kehuivat Jukkea »ensimmäisen luokan isännäksi».
Mutta samassa tunkeutui väen tungoksen läpi talon neiti kourassa muutamia hopearahoja ja ojenti ne Jukelle. Jukke kaivoi housuin taskustaan pienen kukkaron, jossa kiilsi entisiäkin hopearahoja, pani ne talonneidin tuomat hopeat siihen, kääntyi ihmisiin ja heläytti sitäkin ja virkkoi kiivaasti:
»Tässä poika, jonka kukkarot kulisee kuparina, housut hopeina soivat.» Pani sen kukkaron housuinsa taskuun ja kääntyi pöytään päin ottaakseen lompakkotaan, lyödäkseen taas pöytään ja sanoakseen: »Onko teillä tuommoista». Mutta oi ihmettä, lompakkoa ei näkynytkään, ei pöydällä eikä pöydän alla.
Jukke tunsi kummallisen huumauksen käyvän läpi ruumiinsa, mutta ei uskonut mistään siihen varkaan tulleen, vaan luuli jonkun narikoidessaan hänen silmäinsä välttyessä pistäneen lompakon talteensa häntä säikäyttääkseen.
Mutta tuo leikki näin markkinatiloissa ei tuntunut hänen mielestään oikein sopivalta. Ja varsinkin kun konjakin vaikutuksesta tunsi olevansa kylliksi rohkea kysymään omansa itselleen, päätti kysyä tiukasti lompakkotaan, katseli tulisesti kaikkien silmiin ja äkäsesti kivahti: »Missä on lompakkoni? Kuka otti?»
»Ei minulla, ei minulla, ei minullakaan, eikä minullakaan», kuului kiinteät vastaukset.