XVIII.
Jukke pääsee putkasta.
Huomenna Suvannon kaupungin torilla kuhisi markkinat parhaillaan. Väkeä lainehti koko tori kuin meren selkä ja tavarakuormatkin peittyivät väen suojaan. Ainoastaan muutamia tavara-ulkuja kohosi väen seasta näkyviin, kuni luotoja meren pinnalle, joita vastaan laineet särkyivät ja toisella puolen syntyi pieni tyynenholma. Tämä näkyi Juken pohmeloiseen silmään vankihuoneen rautaristikkoisesta ikkunasta ja vapaaksi pääseminen pelotti enemmän kuin vankihuoneen kammo siellä vankina ollessa.
Tuli kuitenkin hetki, jolloin Jukke laskettiin vapaaksi ja täytyi tuon kauppatorin kautta kulkea majapaikkaansa.
Portin pielessä seisoi Jukke kauvan miettien, miten päästä tuon salmen yli ja sitten tuota poikkikatua tuonne kosken rannalle majapaikkaansa. Jokahinen jäsen vapisi kuni virrassa häpeän kauhusta ja pohmelon heikkoudesta. Jokahisen ihmisen luuli hänet tuntevan ja osottavan sormellaan: »kas tuossa se nyt on, Jokelan Siirin sulhanen, palaa korttikaarista…» Viimein kuitenkin puri hampaansa yhteen, lukitsi korvansa, ettei niihin mitään kuuluisi ja puhaltautui ikäänkuin tulipalon läpi kauppatorille, josta väkijoukkojen läpi mennä pökkerehti poikkikadulle, jossa harveni väki. Sitten juoksujalassa melkein hengähtämättä kepyesti juosta vökelti majatalonsa talliin, jonka loukossa koukkusiinsa kyyristyneenä vilusta väristen seisoi ruunikko parka, eiliseltä jäleltään, suitsi suussa, länki päässä, karvat pystyssä vaahden kanssa tallostuneina ja kuurettuneina. Ruunikko kun näki viimein Juken, niin päästi oikein rakkaasti valittavan hörhötyksen, katseli koreasti Jukkeen ja rupesi tulemaan Jukkea vastaan, vaan jalkojaan ei tahtonut saada mitenkään kuontumaan liikkeelle. Hiljalleen kuitenkin vetäytyi Juken luokse lattialle. Jukke seisoi eikä tajunnut, maassako hän on vai taivaassa.
Päässä jyskytti kohmelo kuni seitsemän seppää, korvissa kuhisi kuni koski, sydän juhmitti kuni pellavasaunassa ja mielessä kuohui tuskainen epätoivo. Ajatukset eivät saaneet selville, mikä on tehtävä, mikä jätettävä. Ruunikko kuitenkin hörhöttäen likeni ja alkoi nykiä, niin siitä tointui Jukke ja toimitti ruunikolta ajokalut pois päältä, loimen selkään, ruokaa eteen ja seisattui taas ajattelemaan — mikä on tehtävä, mikä jätettävä.
Otti taskustaan pyöreän kuvastimen, johon katseli onko hän miten muuttunut. Punalti ihastuneena päätään: »Ei tuota siksikään, kun vaan saisi pestä kasvojaan. Ehkäpä talon väki ei tiedä koko asiasta, koska täällä ei näy ihmisiä.»
Se oli totta. Talossa ei tiettykään Juken seikoista mitään.
Tämä talo oli lasarettikartano, eikä ollut ketään muita majamiehiä kuin Jukke, joka vanhustensa tuttavuuden takia sai lasaretin hoitajan huoneessa olla majalla. Tallissakaan ei siinä tapauksessa ollut muita hevosia. Eikä käynyt ihmisiä ketään, niin siten välttyi kuulemasta Juken seikkailuja.
Jukke meni sisälle ja heti sisälle mentyä huomasi emännän käytöksestä, että se ei tiedä mitään, niin alkoi kertoilla: