»Ei suinkaan. Mistäpä ne sen tiesivät?» mukautti ukko.
»Vai ei toki», jatkoi Jukke ihastuneesti. »Sitä ei pidä sanoa Siirille eikä Jokelan emännälle. Jos joku siitä sattuisi kertomaan, niin teidänhän sopii sanoa, että se on valhe, minä olin paikoilla, niin kyllä ne nuo vihamiehet eivät pääse pitkälle sillä juorulla, kyllä ne Siiri ja Jokelan emäntä teitä uskovat. Minä jos esimerkiksi itse kieltäisin, niin luulisivat minun vaan puoleeni puhuvan. Kyllä se niin pitää tehdä.»
»Kyllähän se on paras niin», mukautteli ukko. »Parempihan se on paha valheena, sanotaan. Ja kukapa sitä kertookaan? Eikä se nyt ole mikään kumma koko asia. Olen minäkin ollut korttikaarissa yötä, vaan miessä minä sentään menen», vakuutti ukko, kun tiesi Juken olevan ilkeissään.
»Sitähän minäkin», ihastui Jukke. »Ettehän luule Siirin olevan milläänkään?»
»En luule», vakuutti ukko päästäkseen Jukesta erilleen ja alkoi toimittautua asioilleen. Sanoi pitävän tänä päivänä lähteä pois markkinoilta. Mutta Jukke ei päästänyt ukkoa käsistään, ennenkun ukko lupasi hyvittää Siirin ja Jokelan emännän ja antaa tiedon kihlauspäivästä ja paikasta.
Sen ukko lupasikin oikein kättä puristaen. Joulun pyhinä aikoi antaa siitä jo tiedon.
Nyt Jukke ei tuntenut halua markkinoimaan. Enemmän pelotti kuin halutti. Yhä vaan tuntui, että jokahinen häntä sormellaan osottaisi markkinatorilla, että kas tuossa. Ja kun Siiri oli mennyt, niin eihän sitä asiallista asiaa ollutkaan markkinoitavana. Meni nyt katsomaan ruunikkoa ja aikoi lähteä pois. Mutta ruunikko seisoi yhä yhtä kurjan näköisenä. Ei ollut syönyt heiniään, joita äsken annettiin.
Janottaa mahtaisi, vaan mikäpä viitsi tuolta koskelta käydä juottamassa, kun on niin kurjan näköinen ja siellä voisi sattua tuttuja, jotka osoittaisivat että: »Kas tuossa», ajatteli taas Jukke. »Sai jäädä sen juottaminen hämärään. Mutta pimeällä ei kukaan tunne. Ja sitä paitsi, eihän sitä kauvan mene kotiin, jos pimeälläkin lähtee, kun antaa ruunikon mennä senlaista kyytiä kuin eilen Tihisen lahdella. Sitten kyllä kotona kelpaa ruoka. Ja nyt se kyllä jaksaa juosta, kun se on hoikistunut. Nyt siltä pääsee askelet … jos nyt olisi Siiri reessä… Jos olisi… Koukkusissaan se nyt tuossa seisoo käyköttää, vaan kyllä siltä löytyy jalat, kun pannaan aisoihin, ja vielä kotiin päin… Jos olisi Siiri reessä… Ah, jos olisi… No, vielähän kerran onkin… Joulun pyhinä siitä saadaan tieto. Luultavasti itse tulee ukko silloin meille sanomaan, ajatteli Jukke hämärää odotellessaan tallissa. Ja väliin aina katseli pyöreään kuvastimeensa, onko tuota muuttunut. No ei tuota siksikään. On tuota nuo silmät vähän pöheiset. Se konjakki se. Ja eihän se ollut se nukunta oikein… No, kotona sitten… Kyllä minun sentään pitää kotona olla helpommalla ja saada hyvää ruokaa, että veret tulisivat helakammiksi, niinkuin esimerkiksi Siirillä, nuo veret ne ne kaunistavat paljon… No, kotona sitten…»
Ilta oli jo hämärtynyt jotenkin pimeän kuhjaksi. Jukke veti aisoihin kankeasti kömpivän ruunikon.
Mitäpä tuosta juottanee. Ei vedestä väkeä lähde, sanotaan, ja tosi se onkin. Paremmin jaksaa juosta kun on hoikempi. Kyllä sen ruunikon pitääkin nyt näyttää askeleensa, kun pääsemme selälle. Ei me rupea siellä kauvan paleltumaan, ajatteli itsekseen Jukke, kahden sadan markan reen eteen valjastellessaan koukkusissaan värisevää, kurjaksi hoikistunutta ruunikkoa.