Väliin aina Jukke reutuutti ohjaksilla ja koetti hillitä juoksemaan, mutta ruunikko oli siitä kurin hirmuisuudesta niin raivostunut ja mennyt oikealta tajultaankin pois, ettei ymmärtänytkään enää muuta tehdä kuin laukata. Siitä taas Jukke uudestaan pieksämään ja uhittelemaan: »Vai et juokse, vai et juokse, etkö juokse, vai et juokse.»
Tällä tavalla tultiin pitkin Päsämän selkää. Mutta viimein rupesi ruunikko päristämään ja turskuttamaan hirveästi.
Tämän kuuli Lampilan Tahvo. Markkinoilta palatessaan sattui edelle. Tahvo luuli olevan jonkun humalaisen palaamassa markkinoilta, joka silmisikana päissään rääkkää hevostaan. Sääliessään hevosta asettui Tahvo Juken eteen ja kun pääsi lähelle, niin hyökkäsi ruunikon turpaan ja ärjäsi: »Et saa tappaa hevosta. Mikä helvetistä karannut sinä olet. Tapat hevosen pieksämällä. Varo vaan nyt sitä, että kun nykäsen itsesi tuohon hangelle ja annan tuossa taivaan kasvojen edessä siitä samasta kepistä että naukuu, niin tiedätpä käyneesi markkinoilla.»
Lampilan Tahvo oli Jokelan emännän, Siirin kasvateäidin, veli.
Tämän tunsi äänestä Jukke jo kun ensi kerran Tahvo ärjäsi. Se ääni meni salaman tavalla läpi jäsenien ja silmänräpäyksessä pani vapisemaan miehen. Mielellään olisi Jukke ottanut selkäänsä sen luvatun selkäsaunan, kun tietäin sillä pääsevänsä, ettei tule tämä Siirille ja Siirin kasvateäidille tiedoksi. Jukke tiesi Lampilan Tahvon sellaiseksi mieheksi, joka ei kesken päästä käsistään, ja onneton se, ken Tahvon suututtanee.
Oli kuitenkin keinoja jälellä: pimeän päähän tekeytyminen toiselle nimelle ja toiselta kirkolta kotoisin.
Ruunikko vapisi kuni tuskassa, tunsi olevansa turvan takana, kun Tahvo piteli suitsen päähisestä. Oikein painoi päänsä Tahvoon kiinni, ja siinä hartiain voimasta huokua rehmitti, että joka jäsen meni mukaan ja veri juoksi sieramista lumihangelle.
Tämän huomasi Tahvo ja kauhistuen virkkoi:
»Voi hirmuista, kun veri tulee aivan tohtonaan sieramista hevosparalta… No noita pöljiä Jumalan vaivasia, niitä ei tarvitse ei kylvää eikä kyntää, niitä, kasvaa itsestään kuni sieniä metsään. Mennyt on siitä hevonen.»
Jukke ei virka sanaakaan reessä, painoi vaan kasvonsa turkkinsa kauluksen sisään umpipäähän ja ajatteli antaa luulla humalaiseksi ja puhukoon mitä tahtoo, kyllä korvat kestää.