Tahvo otti tulitikulla tulen nähdäkseen hevosparkaa minkälainen se oikeastaan on, mutta paikalla välähti ruunikon otsassa tuttu pilkku Tahvon silmiin ja koko pää oli tuttu, että paikalla huudahti: »Mitä kummaa. Tannilan Antin oriko tässä? Voi hirmuista. Seitsemän kertaa hirmuista. Pitääkö todellakin uskoa että Tannilan Pokke on tuossa?»
Rupesi katselemaan tarkemmin ja olihan se kun olikin.
Nyt hän kävi kyytimieheen käsiksi. Hän oli eilen nähnyt Vaaralan Juken ajavan sisarensa ja Siirin kanssa tällä Tannilan Pokella. Ja silloin jo hän oli aikonut pistää likasen sormensa Siirin ja Juken väliin, sillä hän toivoi Siiriä omalle pojalleen. Nyt se uhkaus ei saanut jäädä kalain päähän, vaan oli paras panna käytäntöön. Otti taas tulitikulla tulen, antoi sen kouransa sisässä syttyä suurimmalleen ja kirkkaimmalleen, sitten käänsi kouransa aukon rekeen päin ja tunsikin Juken Jukeksi ja reen siksi reeksi, jolla eilen Jukke kyyditsi Siiriä ja sisartaan Jokelan emäntää. Nykäsi ohjasperät pois Juken käsistä, ettei pääsisi ajamaan silloin kun hän heittää suitsen päähisen käsistään.
Hän luuli Juken niissä harmissaan, kun viime yönä pidettiin korttikaarissa, juoneen itsensä siaksi humalaan ja siten raivostuneen tuolla tavalla ajamaan hevostaan ja aikoi nyt säikäyttää. Hyökkäsi Juken turkin kaulukseen, tarrasi niskasta, kiskasi Juken ihan kimppinä hangelle ja ärjäsi:
»Nyt korttikaariin vielä kerta», otti käteensä sen koivuisen patakan, jolla Jukke oli ruunikkoa löylyttänyt, tarjosi sillä ja lisäsi: »Mutta selkääsi täytyy ensin saada ruunikon puolesta.» Juken silmät eivät ole koskaan olleet niin suuret ja hätäiset kuin nyt ja parkasemalla huudahti: »Elä Tahvo kulta. En minä vasta.»
Tahvolta olisi päässyt nauru, kävi niin somasti mieleen tuo Juken lapsellisuus, mutta oli ruunikon kurjuudesta niin läpitsensä kauhuksissa, että jaksoi pidättää naurunsa ja huusi: »Mutta mitä, sen lurjus, teit kuitenkaan, kun menetit tuommoisen hevosen. Tämä on Jokelan Siirin kosiomies, konttoaa korttikaarit, tappaa hevoset ja elää kuin paha mustalainen…»
Nyt tunsi Jukke parhaaksi heittäytyä kuni kettu selälleen metsäkoiran käsissä, päästäkseen helpommalla. Niinpä Jukkekin ei virkkanut mitään, vaikka Tahvo olisi mitä porissut. Siten Tahvoltakin meni viha, ettei saanut syytä lyödä yhtään kertaa. Uhkasi vaan sanoa Antille tuon hevosen pitelyn ja Siirille, minkälainen mies Jukke on. Joka on julma juhdalleen, on varju vaimolleen, on sananlaskukin ja vakuutti sen, että Jokelan Siiri ei ole Juken reessä syltäkään enää.
Sen sanottuaan meni rekeensä ja lähti ajamaan kotiinsa.
Sama tie oli Jukellakin. Hän pyöräytti ruunikon Tahvon jälkeen ja ruunikko koetti mennä ihan kynttä kantta Tahvon reen perässä. Verta päristi Tahvon rekeen ja valoi Tahvon ihan verellä. Mutta Tahvo ei raskinut ruunikkoa estää tulemasta niin likelle, kun näki, miten se turvautui häneen. Arvasi, että juuri pelvon tähden se nytkin tahtoo niin likellä asua.
Juken povessa oli ääretön sekamelska. Se pyörteili kuin kosken alla järämässä vesi pyörteilee. Pyörteet hyökyilevät edes ja takaisin, puoleen ja toiseen, ne sivuuttavat toisensa, muuttavat taas suuntaa eivätkä tiedä, kenen vuoro on ensimmäiseksi sukeutua suoraksi virraksi ja lähteä kiitämään toiseen putoukseen.