Porstuan ovessa oli yläosa lasista laitettu ristikkopuitteisiin. Se avatessa kääntyi pimentoon soppeen, jossa takana oli musta seinä, ja siten tuosta oven ristikkolasista syntyi kuvastin, johon Jukke näki melkein koko ruumiinsa. Tämän luokse seisattui aina Jukke sovittelemaan itseään oikein isännän ryhdille. Hän sovitteli koko ruumistaan miten sitä parhaiten näyttäisi isännältä. Pani kasvonsa jäykäksi, päänsä pystyksi, vähän kekalleen taakse päin. Mutta se suuri, paksuhuulinen suu täytyi olla vähän väärässä, ennenkun se oikein isännältä näytti. Ja hartiat täytyi olla vähän kierossa ja oikealle jotenkin kallellaan ja kenkäin kantapäät ulospäin lintassa. Silloin se vasta koko olento kantoi isännän kuvaa. Sellaisessa asemassa käyskeli Jukke, annellen ankaroita käskyjä työväelleen ja kun muilta silmät välttyivät, tuli taas kuvastimensa ääreen tarkastamaan, onko ruumis pysynyt siinä asennossa. Jos se ei ollut, niin laitettiin se taas uudestaan. Kohotti kätensäkin ylös, puisti sitä ja huomasi, että niin on tehtävä työväelle käskyjä annellessa.
Mieli oli nyt kokonaan eronnut Siiristä ja oli se siirtynyt Lahnasjärven kymmeneen Siiriä rikkaampaan neitoseen, jotka eivät niin välitä uskonnosta eikä muusta vähäpätöisyydestä, kuten Siiri.
Mutta sitä ennen oli vielä saatava poskiinsa enemmän punotusta ja muutenkin pitäisi lihoa vähän turkin täyteisemmäksi. Ja työtä ei saanut tehdä, että kädet hienoneisivat, valkeneisivat ja pehmeneisivät, että kuontuisivat mukavasti ja lepposesti Lahnasjärven tyttöjä tervehtimään.
Mutta hevosta ei ollut Jukella nyt semmoista, jolla olisi viitsinyt lähteä kosintaretkelle Lahnasjärvelle, eikä saanut keltään velaksi. Taipaleen Jörkin kanssa oli oriin kauppa jo valmis, että kun Antti tulee kotiin, niin se ostaa Poken sijaan. Ja kyllä se Antti ostaa kun saadaan uskotetuksi, että Hanna tuhmusissaan tappoi Poken. Ja sitten siihen ei Hannalla olekaan puhumista, kun se Antti nyt Poken sijaan ostaa hevosen nimikokseen ja antaa sen hänen hoitoonsa.
Mutta talvi kulki kevättä kohti päivä päivältä eikä Anttia näkynyt eikä kuulunut. Ei kukaan tiennyt, missä on mies ja milloin kotiutuu.
Topias ja Joona tekivät hevostöitä ja hoitelivat hevosia. Kirvestyöt ja käsityöt teetettiin kaikki vierailla viikkotyömiehillä ja urakkamiehillä. Ei rekeä hevosen perään tehneet talon miehet, se ostettiin, jos entinen särkyi. Eipähän tuo paljoa maksane, antaa vaan muutamia jyväkappoja. Astiasta kun vanne katkesi, niin ei kannattanut panna sen sijaan uutta, astia sai särkyä. Eihän tuo uusikaan paljoa maksa, muutaman jyväkapan tai parin vaan. Halkoja ei kannattanut itsensä pilkkoa. Eihän tuo paljoa maksa, muutaman parin jyväkappaa vaan syli. Kotipinollakaan ei kannattanut hakata rankoja haloiksi. Eihän noitten hakkuutus paljoa maksa, muutamia jyvätynnyriä vaan. Metsässä ei kannattanut karsia seipäitä, ei aidaksia, ei rankoja eikä mitään kirvestyötä tehdä. Eihän nuo paljoa maksa vieraallakaan teettäessä, muutamia elotynnyriä ja liharaajoja vaan.
Ja niin tarvittiin Vaaralassa kymmeniä vieraita työmiehiä joka päivä. Jukke maksoi niille palkan runsaasti, että ne kiittäisivät häntä hyväksi isännäksi, kiittäisivät, että kuuluisi Lahnasjärven kirkolle asti. Ja hyvältä se tuntui, kun työmiehet sanoivat häntä isännäksi.
Kun Jukke tuli aina työpaikoille käskyjään ja neuvojaan antamaan, niin työmiehet olivat valmiit kehumaan, että tässä talossa nyt menee työt eri tavalla; ne menee ihan kuin laukalla siihen ehtoon kuin ennen ukko-vainaan aikana, kun omilla miehillä tehdä kitkutettiin vaan mikä kerittiin. Mutta nyt, nyt on eri hurakka. Ei luulisi, että onkaan entisen Vaaralaisen, sen tarkan kinnarin poika tuo nykyinen Vaaralan isäntä.
Niin kehuivat työmiehet aina Jukelle itselleen ja vakuuttivat ei löytyvän toista koko kirkolla semmoista.
Tästä Jukke aina riemastui kehumaan itseään: »Semmoinen se juuri pitää olla isäntä kuin minä olen. Siihen on minulla ihan syntymäluonne, siihen on ihan synnynnäinen taipumus. Se menee minulla ihan kuin vettä valaen tuo isännän toimi. Ne ovat nuo asiat ihan kuin otsaan kirjoitetut, että mikä nyt pitää ensin tehdä. Ja nuo akat ne eivät meillä kauvan riitele, kun minä kerkiän sanoa, että minä isäntä olen. Meillä ei ole akkavalta.»