Elä itke ilman syyttä, elä vaivatta valita…
Mutta tähänpä katkesikin Hilman laulu, kun lumisena ja vilusta kontettuneena mies työntyi huoneeseen. Hilman ja Marian silmät terottuivat kiinteästi tulijaan, mutta samassa Maria hyppäsi pystyyn ja huudahti: "Isä!… No, tuiskuko sinut nyt lennätti siihen! En yrittänyt tuntea, kun on niin parrottunut ja luminen kuin koira!… Ja niillä ketineilläkö sinä olet henkesi pitänyt tuommoisessa ilmassa?"
"Näillä kai sitä on tarettu", sanoi Tapani hieman väristen, ja ensin tervehdittyään Mariata kiirehti tervehtimään Hilmaa. Mutta tämä nähdessään hänen lähenevän koppoi nukkensa syliinsä, juostakseen piiloon. Kyyristyneenä loukkoon, naulassa riippuvain vaatteiden taakse, hän Tapanin lähestyessä rupesi hätäisesti parkumaan: "Elä, elä, elä tule!" ja sylin veti vaatteita itseensä niin lujaan kuin vaan taisi.
"Hilma rukka ei tunne enää isää", sanoi äiti ja kiirehti hyvittelemään: "Isähän se on! Katsohan, enhän minäkään pelkää, tämähän on isä, tullut nyt sieltä Lapista, josta on odotettu."
"Ei ole, ei ole", väitti yhä Hilma, mutta äänessä kuului kuitenkin, että kyllä hän silloin jo tunsi, vaan ei viitsinyt sanoa.
Tapani jätti nyt Hilman rauhaan ja istui keinutuoliinsa, missä hän, Marian keittäessä kahvia, kertoili kaikista matkansa tapahtumista. Tätä kuullessaan Hilma sormi suussa ja kainoudesta punastuksissaan hiipi Tapanin selän taakse, saadakseen tilaisuutta päästä kättä antamaan isälle. Sen huomattuaan Tapani huudahti: "No Hilma! Sinähän sitä olet kuitenkin se minun entinen Hilmani. Tuleppas syliini!… No mutta oletpa sinä kasvanut ja lihonut, olet raskas kuin mikäkin jysky… No, joko sinä nyt tunnet minut?"
"Jo."
"Mutta minkätähden sinä et äsken tuntenut?"
"Kun oli tuo parta", sanoi Hilma, sormeaan suussaan yhä pyöritellen, ja kirkkailla silmillään vilkasi isänsä partaan.
"Pitäisikö se ottaa pois tämä parta?"