"Hm, sitä en minä kummastele", sanoi Maria hymyillen ja istui Tapanin viereen tuolin nurkalle. "Käsiala on kaikilla ihmisillä siksi omalaisena, että ensinnä nähdessään ennen näkemätöntä käsialaa joutuu hieman ymmälle. Mutta alahan tuosta laulaa: 'Minä seisoin korkealla vuorella — -'. Onko se laulu sinulle tuttu?"
"Ei", kuului Tapanin vakava sana ja hieman nujautti päätään.
"No, alappas tuosta Torvelan Liisan laulua. Sehän on tuttu."
"Sitähän tuota lonkuteltiin ennen, mutta en enää tuskin muistaisi montakaan värsyä."
"Mitäs värsyjä muistat?"
Nyt näkyi Tapani huomaavan tutun värsyn, suu vetäytyi hymyyn ja sormellaan viilettäen rupesi hän kovalla äänellä nuotilleen laulamaan:
Kuka sitä saattaa sanoa
että Torvelan Liisa on hullu?
Punasella reslalla, valkealla tammalla
Kajaanin linnaan tullu.
Kajaanin linnan edessä
on veden harmaja kivi;
siihenpä on kirjotettu
Torvelan Liisan nimi.
"Osaatpahan sinä lukea minun kirjotustani", keskeytti Maria melkein huudahtaen.
"No, kun kerran matkaan pääsee, niin sittenhän sitä näkyy menevän niinkuin viittatietä… Mutta totta tosiaan, kun sinä et ole tästä kirjotustaidostasi ennen virkkanut. Olisitpas silloin kun oltiin nuoria ja toisistamme kaukana opettanut minua tämän verran kuin tänä aamuna, niin olisit kerinnyt saada monta kirjettä ja tietysti minä olisin myöskin saanut. Eihän yhdeltä puolen päiväkään paista."