"Silloinko kun olimme nuoria ja kaukana toisistamme? Silloin olin puoleton sinulle esittämään, kun et sitä pyytänyt."
"Pyytänyt! Miten sitä osaa pyytää, jota ei tiedä olemassa olevan. Vaan olisitpas antanut pienenkään viittauksen sinnepäin, niin olisit nähnyt että vähästä terve ymmärtää… Mutta se aikahan on mennyt. On sama kun kaipaisimme kolmannen vuotista lunta."
"Niinpä kylläkin. Ja onhan totta että parempi myöhään kuin ei koskaan. Tallessa on taito taiturilla. Nytpä löytyi edestä, että sain ohjata sinua, joka kuitenkin olisit niin ylpeä, ettet viitsisi kenenkään muitten oppiin antautua."
"Sehän nyt on toki totta, että enhän minä tämän ikäisenä isäksi tulevana miehenä olisi viitsinyt ajatellakaan muitten oppiin antautumista. Mutta sitähän sanonkin että kun et ennen tätä oppiasi minulle ilmottanut."
"En ole uskonut että sinä antautuisit todellakin niin täytenä miehenä näin lapsellisiin hommiin."
"No, sinun tähtesi, Mariani."
Tässä Tapanin viimeisessä sanassa kuului omituinen lämpö, että Maria ei kyennyt enää jatkamaan, vaan nojasi itsensä Tapanin syliin ja käsillään puristi Tapanin rintaa omaa rintaansa vasten.
Äänetönnä istui Tapanikin. Mutta pitkän tuokion perästä taputti Mariaa kasvoihin ja hymyillen sanoi: "Katsoppas, mihin tuo aurinko jo on kiertänyt."
"Hm, eihän se ole kauvempana kuin eilenkään näillä päivin", murahti Maria eikä kääntänyt päätäänkään näkemään sitä seinän vierellä lojottavaa länneltä päin tullutta, keltasen vaaleaa akkunan kuvaa. Piteli vaan itseään Tapanin sylissä, missä Tapanin sydän niin somasti sykki hänen kasvopäähänsä.
Siinä hän ei kuitenkaan kauan viipynyt, vaan kohousi ylös ja tukkaansa kaksin käsin työntäessään takaraivolleen sanoi: "No, todellakin se on päivä kulta siivin lentänyt, kun kello käypi viittä eikä ole puolipäivällisestäkään muistettu puhua mitään. Ai ai sentään! Kohta tulevat lehmät ja pitää joutua niille suitsua valmistamaan!"