Nyt kuitenkin suitsun päällä olevat sammalet ja turpeet paloivat tuhkaksi ja tuli pääsi vapaasti liekehtimään, joten savu muuttui kuumuutta henkiväksi siniseksi kitkuksi. Nyt Maria kokosi liekehtivät kannon palaset koommaksi, peitti ne uusilla turpeilla ja vielä kerran taputeltuaan Maatikkia kasvoille lähti taloon, tullakseen sieltä vähän ajan perästä lypsämään.
Mutta nyt kun Maatikin suitsu rupesi tupruttamaan paksua savuaan ja talon lehmien suitsusta oli jo savu väsähtänyt, niin yksi talon lehmistä lähti tulla lurjottamaan Maatikin luokse ja tullessaan jo mulisteli verestäviä silmiään, näyttääkseen Maatikille että suitsu on jätettävä hänelle. Tämän mulistelemisesta ei Maatikki kuitenkaan ollut tietääkseenkään, märehti vaan rauhallisena ja olisi antanut sen tulijan tulla toiselle puolen suitsua. Mutta se tulija tapansa mukaan töyttäsi Maatikkiin käsiksi, osottaen suuret sarvensa Maatikin kylkeä vasten. Maatikki ei nyt väistynyt, pyörähti vaan päin ja rupesi vastustamaan ja vihasta möristen puski vastustajaansa. Vastustaja, kun aina oli nähnyt Maatikin pakenevan, ei kuitenkaan antanut perää, vaan rynnisti yhä vaan uhemmin. Tässä temmellyksessä joutuivat Maatikin etujalat suitsuun. Suuttuneena vastustajalleen ei se tullutkaan tarpeellisessa silmänräpäyksessä hypänneeksi pois, vaan sitten vasta kun tunsi polttavan, sydäntyi enemmän ja teki vielä hurjemman rynnistyksen, millä voittikin vastustajansa. Vihasta älisten meni viimeksimainittu monta kymmentä askelta yhtenä jakkarana ja jalat kyntivät syviä vakoja ahon kamaraan.
Voitettuaan vastustajansa Maatikki tunsi tuskan jaloissaan ja puhalti raskaan henkäyksen, tullen levottomaksi. Sitten rupesi juoksentelemaan ympäri ahoa ja tuskan yltyessä lähti laukkailemaan. Pani kielensäkin pitkälle ja kummallisesti möristen laukkaili, kiihtyen yhä enemmän kun tunsi tuskan jaloissaan suurenevan.
Tämän näkivät talon lapset tullessaan talon lehmien suitsua korjaamaan ja juoksivat Marian huoneeseen. Maria oli juuri lähtemässä lypsämään, kun lapset, pyörein silmin, melkein huutaen, sanoivat: "Meidän Sunteri puski Maatikkia että se poltti jalkansa ja laukkailee tuolla aholla."
Sen kuultuaan Maria meni kuin ukkosen lyömä. Hehkuvan punakat kasvot menivät melkein mustiksi, lypsinkiulu putosi käsistä ja tuskainen huudahdus kuului: "Herra Jumala sentään!" Tämän sanottuaan lähti ikäänkuin mieletön juoksemaan sinne lehmitarha-aholle ja nähdessään Maatikin kieli pitkällä ja ölisten laukkailevan sinne tänne, huusi: "Maatikki, Maatikki! Minun rakas Maatikkini, mikä sinulle on tullut!"
Tätä ei Maatikki kuitenkaan näyttänyt kuulevan, laukkasi vain kuin järjetön. Mutta viimein hän syöksyi pitkäkseen aholle, missä tuskaisesti öhkien kimputti etujalkojaan, niin että koko ruumis liikkui sen mukaan, ja kielensä työnsi yhä pitemmälle ja väliin mörähteli entistä kamalammasti.
Nyt Maria riensi Maatikin luokse. Mutta nähtyään, että kumpasestakin etujalasta olivat kaviot lähteneet ja että veri roiski kyntyräisistä, löi käsiään toisiinsa ja hampaat kirahtivat yhteen.
Maria tunsi nyt koko ruumiinsa vapisevan niin että luuli luhistuvansa maahan. Pieksi vaan käsiään yhteen kuni mieletön eikä ymmärtänyt mitä tehdä; ei edes voinut mennä puhuttelemaan Maatikkia, se kun ihan mielettömän näköisenä kiemurteli, pieksäen ja kimpsuttaen jalkojaan, joista veri yhä roiski kauvas ympärille. Maria väänteli ja väliin pieksi käsiään yhteen ja vapisemisen pakosta hoiperteli sinne ja tänne, ja yhteen kiristyneitten hampaitten raosta ikäänkuin väkisten tunkeutui katkeamattomat voivotukset.
Tuokion kuluttua hän kuitenkin melkein itse tajuamattaan lähti juoksemaan peltojen perillä kyntämässä olevan talon isännän luokse, joka nähdessään Marian ihan mielettömän näköisesti juoksevan sinnepäin ja kuultuaan hänen tuskaiset katkeamattomat voivotuksensa seisotti hevosensa ja Marian vielä ollessa kaukana huusi: "Mikä on tullut? Onko joku kaivoon pudonnut? Vai mikä? Onko tuli irti?"
"Maatikilta on kaviot lähteneet", kuului Marian suusta hätäisesti melkein huutavat sanat, jonka sanottua pääsi parahtava itku.