Isäntä painoi auransa syvään, nakkasi suitset aitaan kiinni, jota tehdessään sanoi: "No Jumala nähköön, mikä kumma siltä nyt on kaviot vienyt!" Sen sanottuaan lähti juoksujalassa katsomaan sitä tapausta. Silmät renkaisillaan, että valkeaiset näkyivät ympäri ruskeitten silmäterästen, läheni hän Maatikkia, joka tällä välillä oli noussut ja laukannut toiseen paikkaan ja kaatunut uudestaan samalla tavalla pieksämään itseään.
Maatikin luokse tultuaan isäntä punalti suurta takkutukkaista päätään ja sanoi: "Siitä on lehmä mennyt. Täytyy lopettaa sen tuskat." Sen sanottuaan juoksi suuren kirveensä, jonka hamaralla voimainsa takaa iski Maatikin otsaan, jolloin kaikki jäsenet lavahtivat liikkumattomiksi. Nyt isäntä tempasi tupestaan terävän veitsensä ja kahdella vihlauksella aukasi Maatikin rinnan, josta kohisevana koskena lähti tulemaan mustanruskea veri.
Tämän tehtyään isäntä rupesi kiireimmän kautta toimittamaan Maatikkia lihaksi, eikäpä siinä ollutkaan pitkä aika ennenkun Maatikista oli nahka tangolla ja lihat suolassa.
Maria ei tätä voinut nähdä, meni vaan yövuoteelleen ja siinä kiemuroiden ja käsiään väännellen itki ja hoki: "Voi, voi Maatikki parkaa! Voi, voi Maatikki parkaa!"
Hän ei nukkunut koko yönä ja silmät olivat turvoksissa itkusta. Kun muutakaan ei osannut tehdä, niin talon emännän mentyä aamulypsylle meni hän karjatarhaan hyvittelemään lehmiä. Kynsistellessään emännän lypsettävän lehmän korvain tauksia vaikeroi: "Voi, voi että ei ole minulla lehmää! Ei usko kukaan miten katkera on mieleni, kun piti lehmän mennä sitä tietä ja joutua lehmättömäksi ja nähdä se surkeus."
Talon emäntä kun tässä Marian vaikeroimisessa luuli kuulevansa sitä että Maria toivoisi saavansa talosta lehmän, jossa kaupassa korvattaisiin hänen vahinkoaan, niin tekeytyi tavallista kylmemmäksi ja lehmän alta maitokiulun kanssa noustuaan, keikauttaen pitkäkaulaista päätään ja häntäänsä ylpeästi heilauttaen, sanoi: "Oma syysi! Mitä laitoit sille eri suitsua juuri kuin pyydykseksi; olisihan se tullut ilmankin hyvin aikaan. Sen siitä sitten sait. Kiitos keikaus ettei meidän lehmistä sattunut siihen viemään sorkkiaan. Eikähän tuo ole suon silmään mennyt, syöt suuhusi, niin tiedät saaneesi. Kiitä että sattui miehiä kotiin, jotka korjasivat lihat. Siitä osaat vasta olla viisaampi. Oppia ikä kaikki. Sen minä sanon semmoisesta vahingosta, joka ei ole vahinko, vaan tollistus."
Tähän ei Maria voinut virkkaa sanaakaan, kun kuuli että hän sillä vaan lisäisi emännän sättimishalua. Lähti vaan kävelemään taloon ja kävellessään pyyhki kasvojaan vaaleankirjavaan esiliinaansa ja kiirehti huoneeseensa, ikäänkuin kaikkea pakoon.
Huoneeseen tultuaan istui hän pöytänsä taakse ja painoi otsansa pöydän laidalla oleviin käsiinsä, siinä itkeäkseen niin paljon kuin sydän vaatii ja kyyneliä riittää. Mutta samassa muisti olevansa piakkoin tulemassa äidiksi ja muisti erään kokeneen ihmisen sanoneen, että siinä tilassa ollessa itkeminen vaikuttaa pahaa. Hän hyppäsi sentähden ylös ja puisti päätään. Sitten meni hän pesukaapilleen, pesi kasvonsa ja kätensä ja ne pyyhittyään otti pöytälaatikosta kuvastimen. Katsoen siihen kampasi hän ruskeankellahtavan tukkansa yli otsasta kaatumaan taaksepäin. Tukkansa palmikoituaan hän kuvastimeen katsoen korvallisiltaan yhä kammalla hiljalleen ohjaili sinne irtaalleen jääneitä lyhyitä tukan haimenia niskassa riippuvan vahvan palmikon juurelle ja sovitteli muotoaan niin iloisen näköiseksi kuin mahdollista. Viimein hän pisti kamman ja kuvastimen pöytälaatikkoonsa ja istuutui kankaansa taakse, otti sukkulan käteensä ja asetti jalkansa poikimiin. Mutta kangas tuntui tavattoman raskaalta polkea ja sukkula rupesi tärisemään käsissä eikä osunut kankaan rakoon, vaikka kolmeen kertaan tarjosi. Nyt Maria laski sukkulan kankaan päälle, vapautti jalkansa poikimia polkemasta ja rupesi katkennutta loimilankaa niisien takana liittämään kiinni, mutta sormet tuntuivat kankeilta ja silmät hämärtyivät väkisten tunkeutuvista kyynelistä. Maria koetti viihdyttää itseään katsomalla talon lasten kiikkumista kun ne iloisina kuni perhoset paisteella kiikkuivat, istuen molemmissa päissä keskeä telineelle asetettua pitkää lankkua. Mutta ei tämäkään tuntunut huvittavan.
Hän meni nyt sänkynsä päälle pitkäkseen ja peitti kasvonsa lakanalla. Mutta jokainen jäsen näkyi tutisevan ja tuokion perästä kuului väräjävät sanat: "Voi että Tapani ei tiedä tuskaani että kiirehtisi kotiin… Voi voi… Eikö hän edes näkisi unta minusta… Kunpa tietäisin missä hän on, niin lähtisin sinne vaikka tielle kaatuisin. Mutta seitsemässä viikossa on hän voinut kulkeutua alle ilman aidattoman… Hyvä Jumalani, jos nyt joutuu vaikea aikani… Jumala yksin tietää kohtaloni."
Mutta ulkona kuului heikko jyrähdys, ja heti sen jälkeen vihlaseva kirkaisu, joka jatkui sydäntä särkevinä parkumisina.