Nyt Maria ihan kimpoamalla hyppäsi ylös. Päästyään akkunan luokse, näki hän talon neljännellä vuodella olevan Liisin kiemuroivan maassa pitkänään, jalka raskaan kuutta syltä pitkän lankun nenän alla, ja Kalle ja Katri parkuivat hätääntyneinä.
"Hyvä Jumala sentään!" huudahti Maria, syöksyen ulos mennäkseen Liisiä auttamaan. Mutta emäntä oli pirtissä taikinaa alustaessaan kuullut sen hätä-äänen ja juoksi nyt taikinaisine käsineen ulos ja joutui ennen paikalle. Viskattuaan lankun nenän Liisin jalan päältä pois, näki hän jalan olevan säärivarresta poikki. Emäntä tempasi pyörtymäisillään olevan tytön syliinsä. Pienokaisen kasvot olivat vaalenneina kuin haavan lastu ja pää retkahti äidin käsivarrelta riippumaan varatonna. Tämän nähtyään emäntä puristi Liisin rintaansa vasten ja kauhusta ihan mustuneena huusi: "Rakas Jumala! Kuollut Liisi! Liisi kultani, Liisi kultani, Liisi kultani!"
Maria kun näki emännän olevan melkein järjeltään, tarttui häntä olkapäähän ja sanoi: "Ei Liisi ole kuollut, vain pyörtynyt. Laitetaan vain makaamaan ja pannaan kylmä kääre pään ympäri, kyllä hän selviää."
Tätä totteli emäntä ja Marian kanssa kantaa retuuttivat Liisin emännän kamarin sängyn päälle, jossa hän alkoikin virota. Mutta mitä selvemmäksi Liisi virkosi tajulleen, sitä tuskaisemmin rupesi hän kiemuroimaan ja parkumaan, niin että kahden hengen täytyi pidellä, ettei sitä katkennutta jalkaansa rempsuttaisi aivan säpäleiksi.
Tuli nyt isäntäkin paikalle ja haki suuren villalankaisen vyönsä, kääri Liisin jalat sillä lujaan kiini ja hampaat yhteen puristettuina, sanaa puhumatta toimittautui Liisiä viemään kaupunkiin saamaan lääkärin apua.
Äiti ei kuitenkaan uskonut Liisiänsä miesten kuljetettavaksi, vaan toimittautui hänkin matkaan. Ja kun venhe oli rannassa lähtöön valmiina, niin emäntä kantaen käsivarsillaan vaatteisiin käärittyä, kipeästi vaikeroivaa Liisiä juosta hynttyytti venheeseen, jossa piitalle istuttuaan polviensa päällä heilutteli ja hyvitteli Liisiä, hokien: "Liisi kultani, Liisi kultaseni! Voi, voi sinua Liisi kultaseni!" Ei kuitenkaan Liisin valitus tauonnut, vaan niin kaukaa kun kolmivuotiaan lapsen ääni voi kuulua, kuului Liisin katkeramielinen valitus Luopajärven selällä etenevästä venheestä, mikä kahdella airoparilla soutaen ja huopariparilla huovaten kiirehti kaupunkia kohti.
Kotiin jäänyt talonväki oli kuni ukkosen lyömä, puhumattomina vaan tölläkehtivät sinne ja tänne. Mariakin tunsi elävänsä kuin unissaan. Ei tuntenut surua eikä iloa. Helteinen taivaskin näytti sulkeutuvan itseensä ja Luopajärven takaa näkyvät vuoretkin näyttivät tahtovan kätkeytyä synkkään yöhön. Ilmassa lentelevät pääskysetkään eivät näyttäneet tietävän mihin mennä, luikoilivat vaan sinne ja tänne.
Maria istui kamarinsa akkunan pielessä ja katseli sen tapahtuman syytä ja näki että jos emäntä ei tänä aamuna karjatarhassa olisi lisännyt hänen suruaan, niin tuota tapausta ei olisi tullut. Hän näki että lapset olivat kiikkulautansa laittaneet kiikkumaan entistään korkeammalle, joten se kiikkuessa oli luistanut päätään myöten, jossa lankun ympärille käpertynyt Liisin jalka oli joutunut lankun nenän alle. Ilman emännän lisäämää surua hän olisi ollut kankaansa takana ja nähtyään lapset siinä vaarallisessa kiikkuhommassaan joutunut estämään sitä. Tätä hän siinä akkunansa pielessä istuessaan mietti ja aina väliin tunsi ruumiinsa läpi käyvän sähkövirran tapaisen väristyksen, joka samalla sammui tietämättömäksi.
Viimein kuitenkin hän melkein itse ajattelemattaan istui kankaansa taakse ja rupesi kutoa nelistämään entisen tapansa mukaan eikä muistanut väsymystään, vaikka kädet vapisivat. — —
Nyt oli lauvantai-ilta. Maria oli kylpemästä tultuaan pukeutunut puhtaisiin pyhäpukineisiinsa ja mitään erityistä ajattelematta istui taas huoneensa akkunan eteen ja katseli kesantopellolla kisailevia lampaankaritsoita, jotka emiensä rauhallisina maatessa ja märehtiä vippastessa pukkailivat toisiaan ja väliin aina kapusivat kiviraunioitten korkeimmille huipuille, sieltä alas ja samassa toiselle, ja se kun kyllästytti, niin varsinkin oinaskaritsat rupesivat taas pukkailemaan toisiaan että rusaus kuului huoneeseen aina silloin kun niiden otsat joutuivat vastakkain.