"Niin, ei tuo tosin mikään insinööri ole, vaikka ne insinööreiksi antavat itseään kutsua, sillä maanmittaus-alalla en ole kuullut insinööriä olevan. Se oli vaan maanmittari ja nimensä kuului olevan Dampbell. Työt kuuluivat olevan tuolla Sarajärven kylässä… Kievarin isäntä oli minut sille esittänyt."
"Kievarin isäntä esittänyt! — No nauraa völlöttäessäänkö hän tuon teki, vaiko tosissaan?"
"Sitä en tiennyt, ei ollut isäntä siinä puheessa; herra oli yksin", sanoi Tapani hiljaisella äänellä ja näkyi ajattelevan jotakin syvempää.
"Samapa se, esittipä todella tai leikillä, kunhan siitä vain tosi tulisi", sanoi Maria Tapania silmiin katsoen ja äänessä tuntui hienoa epäilyksen synnyttämää väristystä.
"Tosiko tulisi?" sanoi Tapani. "Minä lähden jo huomenna ja ylihuomenna olen työssä. Se puoli asiasta on valmista, vaan toinen puoli on tietämätön, nimittäin se että tuleeko tämä palvelus olemaan hupainen vaiko ikävä."
"No, sinähän aina sanot työssä olevan huvan itsessään", sanoi Maria ja nauroi tekonaurua.
"Niinhän minä aina sanon, että siinä on lipu itsessään kuin Tulirantalaisen kalakukossa; vaan kun olin jo tottunut käskijäksi, niin käskettäväksi alistuminen tuntuu pahalta."
"Köyhän täytyy olla nöyrän. Herroja palvella on toki kuin voita leivän päällä… Oliko palkasta mitään puhetta?"
"Ei ollut", sanoi Tapani ja lupisti silmänsä melkein kiinni, näyttääkseen siten ettei hän tahdo enempää siitä puhua. Sitten nojasi hartiansa sängyn päätä vasten ja nosti jalkansakin sängyn laidalle ja heilutteli siinä jalkoteriään puoleen ja toiseen, josta näkyi että mieli oli hieman levoton, vaikka hän sen muuten saattoi salata.
Maria, nähdessään Tapanin olevan niin mykällä tuulella, rupesi tavallista kiivaammin kutomaan kangasta, jotta yhtenä tärinänä oli koko huone aina niin kauvan kun puola kesti, jolloin se uuden puolan sukkulaan panoaikana silmänräpäykseksi seisattui. Mutta viimein Marian käsi ei löytänytkään kopasta puolaa. Hän heitti kätensä hermottomaksi kankaan päälle ja näkyi ajattelevan. Sitten hän kääntyi kehtoon päin missä pikku Hilma nukkui. Nykäsi hiljaa kehtoa likemmäksi itseään ja hymyillen sanoi: "Voi, kun loppuivat taas puolat ja pieni on vielä tämä minun puolarini, joka täällä kehdossa nukkua pyysköttää. Se äsken tuolla rannalla kyykkelehti ja suritti kuin pieni lintunen, vaan sepä vaikuttikin raukaisevasti… Nyt se siinä punaverissään nukkua sihottaa, luulee ihan herneissä tippuvan veren noista poskista. Tulehan sinäkin, Tapani, katsomaan tätä kultakyyhkystämme… Tuntuu mieli niin rikkaalta kun meillä on tämmöinen. Eikös niin, Tapani?"