Morsiameni vei minut huoneesensa, laittoi ruokaa. Ja sitte kun olin syönyt, kantoi hän suuria vaatepakkoja, joita oli valmistanut sillä aikaa, ja alkoi näytellä.
»Tätä olen tehnyt sitä varten, että sinulle harviaisvaatteiksi ja tätä työvaatteiksi, ja tätä itselleni jokapäiväseksi, ja tässä on nyt tekeillä kangas omiksi pyhävaatteikseni.»
Enpä malttanut olla minäkään näyttämättä, mitä olin saanut aikaan. Otin kukkaroni, jossa oli kolmesataa markkaa rahaa. Pieninä kappaleina kun olivat, niin näytti olevan suuri joukko.
Mitä olimme saaneet saaduksi, ei ne rikkauksia suuren suuria olleet, vaan oli niissä meiksi. Kumpikin meistä saattoi ansaita. Ja se oli nähty, että kumpikin meistä saattoi kärsiä ja kärsiessäänkin tyytyä ja ilonen olla. Silloin ei ollut reki yhdestä aisasta perässä. Me saatoimme tulevaisuudelta toivoa. Ja molemmat me näimme elomme aamun nyt ruskottavan, pahojen tuulenkynsien katoavan taivaaltamme ja kaikki olevan hinteätä.
»Emmekö voisi jo alottaa elämäämme?» kysyin Marilta aivan sydämmen pukkauksesta.
»Jumalan avulla», lausui Mari ja kiepsahti kaulaani.
Ja niin me hommasimme häät ja vuokrasimme eräästä talosta sievän kamarin. Siellä Mari alkoi heti kankaita kutoa ja minä kuleksimaan kylässä seppänä. Työtä sainkin kotikylässä runsaasti. Saavutin suosiota kaikkialla, sen tähden että tein hyvää ja helpompaa kuin muut.
Kun sattui olemaan minulla työtä omassa kotipajassa, silloin vaimoni tuli lietsomaan ja lyömään rautaa minun avukseni. Siten ei tarvinnut vierasta pajamiestä pitää, ja niin saatiin syödä kaikki kuin kissa saamansa.
Rahaa alkoi vähitellen karttua, talon kapineita alkoi tulla yksi kerralla. Kotimme hiljalleen kasvoi kuin muurahaiskeko.
Saalis miestä yllytti tarttumaan työn tukkaan kahta kauheammasti. Mutta elämä tuntui vaan hauskalta, mieli oli vaan ilonen, jos kuinkakin olisin työssäni väsynyt. Päivän pajassa oltuani kun tulin kotiin, peseysin, panin puhtaat vaatteet päälleni. Vaimoni vaali minua kuin pientä lasta tuossa lämpymässä, puhtaassa ja muuten kaikin puolin kodikkaassa huoneessamme, jossa hänellä aina oli mielihyviksi suuhun tarjottavaa, milloin kahvia, milloin teetä, vehnästä, milloin mitäkin suuhun sujuvaa. Elämä tuntui niin lumoavan viehättävältä, niin rakkaalta, niin vapaalta, niin rauhalliselta, että mielestäni turhaan sanottiin maailmaa murheen ja surun laaksoksi.