Vaatteeni alkoivat kuivaa. Niitä aloin panna päälleni ja arvelin lähteä taipaleelle, sillä saunassa ei ollut tilaa levähtää, kun rupesivat tynnyriä tehdä möykkämään. Läksin ulos kävelemään, että tuntuisiko siltä, että jaksaisin kävellä sen puolen peninkulman taipaleen, mikä oli matkaa likimäiseen taloon. Pääni oli tohjona, ruumiini tönkelä. Lähdin kumminkin, kun kuulin olevan hyvän matkan. Räntäsade oli jo lakannut, päivän valkeuksen puoli oli jo aivan poudassa, aamuruskon hohto leimusi taivaan rannalla. Näyttipä siltä kuin olisi tahtonut palkita eilisen päivän ikävyyttä, pyyhkiä pois elämäni historiasta eilisen päivän synkät muistot ja sulostuttaa vaivaloista taivaltani. Ajatukseni olivat hyvin yksinkertaset, ruumis ja sielu oli väsynyt. Lyhviä ja horjuvia olivat askeleeni, joilla mittasin ystävällisen aamu-auringon valasemaa polkuani. Lintujen raikkaat, suloset nuotit virittivät sielussani eloa. Hiljalleen astua lotostelin ja pääsin taloon ilman mitään erikoista tapahtumaa.
Talossa olivat ihmiset ystävällisiä, ne ottivat vastaan kuin veljensä. Talon vanha isäntä, erittäin kielevä, kuultuaan eksymiseni, kyseli kaikki matkani, missä olin kulkenut. Ukolle olikin joka paikka tuttua, hänellä oli nimet joka louhirystylle, joka korven tökrölle. Hän kun oli ikänsä sieltä lintuja pyytänyt, niin hän luki kuin isämeitää, missä paikassa olen päässyt pyörähtämään. Olin sortunut eteläpuolelle siitä järvestä, jonka pohjospuolelle olisi pitänyt mennä, jos mieli päästä niitten puheena olevain kahden järven väliin.
»Juuri järven näkyvistä olet päässyt luiskahtamaan väärälle puolelle», ukko jahkaili.
Minä muistelin matkani yksityiskohtia, ja minusta tuntui ihmeeltä, että vielä olen näillä mailla. Vaan sen selvemmälle en tullut Jumalasta enkä ajatellutkaan sitä.
Sillä kylällä olin kesäkuun loppuun. Tein työtä ja tienasin rahoja, sillä nyt oli sepällä paras aika. Nythän tarvittiin kuokkaa, kirvestä, auroja, karhia, viikatetta j.m.s. Paikkakunnalla kyllä oli seppiä, vaan olivat viinamiehiä. Minua viinatonta pidettiin sen tähden kilvalla. Mutta kiireen työni ohessa tunsin jotakin kaipausta tunnossani.
XXXI.
Uusi kotini.
En osannut kirjoittaa, ja niin en saanut koko pitkällä ajalla puhella morsiameni kanssa yhtään sanaa. Päätinpä lähteä käymään hänen luonaan ja lupasin tulla takaisin, jos ei alkaisi olla työtä mieliksi kotipuolessa.
Eipä ollutkaan monta päivää, ennenkuin eräänä lauvantai-iltana astua rapsin sykkivin sydämmin morsiameni kotipellon piennarta. Sattuipa hänkin olemaan viikon vaivoista vapautettuna kesäillan ihanuutta nauttimassa. Tulennasta hän jo miehen tunsi, astunnasta arvaeli. Juoksi vastaani niinkuin noutamaan.
Tuntui silloin olevan meillä mielet paremmalla sijalla. Rintani riemusta läikki. Ilta oli kaunis. Sammuvan iltaruskon kultaset helmet riippui pilvien reunoissa. Lempeä hymyili rannan kuuset, sulosta itki niityn kukat. Rannassa soitti purot. Ilosta kohosi kastepisarat kumppalini silmiin, kohosi minunkin.