»nyt oli tuon toisen pojan syy, ei olisi pitänyt Tapania kurittaa.»
»Tapanin pitää huimemmalleen antaa perään. Mitäs rupesi koko peliin. Muistaa vasta istua tyynessä. Ja ei ole sitä vailla, että niistä joutavista ei olisi kielletty, kyllä se on saanut muistipaloja useammat kerrat. Mutta oikean ihmisen tavalla se ei kyllä pysy siunaaman aikaa. Sen on jo lapsena saanut sielun vihollinen riivata ja sokaista, että ei anna kuritustakaan totella. Toisia lapsia niitä ei ole tarvinnut monta kertaa piiskata eläessään, vaan näettepä miten ne ovat vakaat kuin vanhat ihmiset. Jo sitä on lysti nähdä tuommoista lasta kuin tuokin Katri on. Se ei ole ikänään särkenyt korvia ei vanhemmiltaan eikä muilta.» Syvästi huokaellen meni äiti asioilleen.
Vaan äidin nuhdesaarnaa en saattanut ottaa omakseni.
VIII.
Metsässä isoisän kanssa.
Isoisäni jäi meille. Hän oli ollut syntymäkylässäni ruotilaisena kaiken aikaa, minkä me olimme olleet sieltä poissa. Nyt pitkästä kotvasta kyläili poikansa kotona. Eräänä päivänä hän alkoi tuumailla, että
»ruvetaanpas me kaimakset lintuja pyytämään. Niinhän sanotaan, että ei tule liha linnun pyytämättä, kala jalan kastumatta.»
»Ei ole teissä linnunpyytäjää», sanoi isäni. »Meidän lintumaat ovat siksi kaukana.»
»Kyllä me ne taipaleet vielä jaksamme kulkea, ja eihän meillä olekaan piiskaa laidalla. Kuletaan mikä jaksetaan ja sitte levähdetään», sanoi ukkeli.
Aamulla päätettiin lähteä. Minua ei tahtonut nukuttaa, niin oli hyvä mieleni, kun pääsin vieraan kanssa niin hupaiseen työhön. Aamusella kun lähdettiin aijottuun työhön, niin mieli tuntui olevan vähän paremmalla sijalla. Minä hyppelin ja lentelin kuin siipiorava, silkoilin sinne ja tänne, juoksin edes ja taakse kuin metsäkoira. Päästiin sitte metsään, ja siellä rupesi ukko niitä pyydöksiä tekemään ja minä autoin minkä voin. Iltapäivällä lähdettiin kotiinpäin. Käveltiin vähän matkaa, niin istui telolle ukko ja sanoi, että