»elkää tyhjää huolehtiko Tapanista. Siitä ei vielä tiedä ei uuta eikä aata. Se vaan on pääasia, että on vilkasluontonen, niin silloin siinä on vara mistä lähteä, sitte kun se mieheksi joutuu. Vaan joka on jo tyhmä lapsena, niin se ei sen viisaammaksi tule aikuissakaan. Eihän tuonikaan tyhjästä saa, eikä tauti päästä paljaasta. Ei tyhjästä voi järkikään kehittyä.»
Niin puheli vieras aivan kuin minun puolestani ja sanoi vielä, että
»Nähtiinpä tuo Pekolan Risto. Siitä nyt mustilaispojan kokosena ei luullut tulevan ei kolmen koiran syöttäjää, vaan kyllä se nyt miehestä moukasee. Se ei olekaan jokaisen räkänokan narrattava.»
»Mikä tuo nyt on Pekolan Risto? Suruton miehen roikale. Kyllähän sillä on sitä maailman viisautta, vaan kyllä taitaa Jumalan edessä lyhyeen loppua viisautensa. Ja sepä se juuri onkin, että nuorena pitäisi ihmislapsi saada vakautumaan ja pois siltä maailman hurjalta tieltä vierautumaan. Ja ensimmäinen ehto on se, että lapsen pitää nuorena oppia rakastamaan vanhempiansa. Joka sen käskyn rikkoo, niin se rangaistaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Minä pidän sen muistossani eikä meidän lapset saa olla niin vallatonna kuin Pekolan Risto poikasena. Ja niinpä ei poikasena ole paljon jalkansa jatkuneet, kun vielä pyhäillat löi koppia ja kirppasilla räiki kylän poikaviikarien kanssa. Kaunis kunnia tämä! Vielä te viitsitte lasten kuullen sen miehuutta ylistää», puheli äiti oikein tosissaan.
Mutta minä kun kuulin, että ilosuus kelpaa vieraille, niin tulin vaan ilosemmaksi ja tein kaikenmoisia sukkeluuksia. Muun muassa otin laudalta pikkusen harmajan lankakerän, solmisin sen purkautumattomaksi ja jätin siihen jukkoa parin kyynärän verran. Lähdin sitä sitten vetelemään siinä luulossa, että ehkä kissan poika huomaa, kun näkyy nyt olevan niin leikkituulella. Eipä pitkältä tarvinnut vetääkään ennenkuin kasahti pienonen harmaa elävä sen kerän kimppuun, otti sen hampaittensa ja käpälöittensä väliin, kemmahti selälleen, löi painia sen kanssa, potkia riksutti taivasta kohti, kipruili ja mulkerehti. Siitä hyppäsi kahdelle jalalle, taas paiskausi selälleen ja potki ja telusi kerän kanssa, ja aina kävi sen innolle kun minä hiljalleen nykäsin sitä kerää. Välistä heitti irti, loikastausi vähän syrjään, vaan kun minä liikutin kerää, niin silloin ropsahti taas kynsin hampain siihen käsiksi ja telkkusi ja mäiki sen kanssa, että vanha kissakin tuli siihen yhteen nujuun toiseksi sääksi. Ja sitte siinä vasta elämä rupesi lentämään, kun ne yhdessä rupesivat kemuamaan. Se nauratti jokaista vierasta, että katketa olivat, ja kutkutti se minuakin aivan sydäntä myöten. Joku vieraista sanoi, että
»kyllä tuo poika hoksaa ne lystipaikat.» Vaan silloin tuli äiti ulkoa, mulautti minuun silmänsä kuin kellokaslehmä siihen, jonka hän on saanut pelkonsa alle ja tahtoo, että pitäisi siirtyä tieltä pois. Äiti ärjäsi, että
»joko sinulla taas on muuan piruus siinä harjoitettavana? Älyätkö vai tahdotko häntäluusi päälle.»
Silloin piti totella. Menin isoisän viereen rahille istumaan.
»Lyhyeltä on virsi kaunis», sanoi isoisä äidille, joka rupesi yhä jatkamaan riitelyään.
Vaan en minä siinä malttanut kauvan istua, lähdin kävelemään ulos vetäen jälessäni sitä lankakerää toivossa, että kissa ehkä sen huomaa ja tulee jälessä. Silloinpa juoksi Samppa jälkeen ja polki kerää, että katkesi jukko. Suututti se minua. Minä pukkasin häntä ja ryöstin pois keräni. Samppa rupesi itkeä värnöttämään. Samassa tuli äiti, jauhoi tukkaani, niin että säkenet silmissä vilisi, otti kerän ja antoi Sampalle, joka sitä katseli kuin pulliaishaukka kiiluvin silmin ylpeänä voitostaan. Vaan vieraista muuan sanoi, että