VII.
Isoisä puhutteli kaimakseen.
Syksypuolella kesää muutamana pyhänä tuli meille paljo vieraita. Miehiäkin oli lähemmäs kymmenen ja niitten joukossa eräs hyvin vanha ja ryhdikkään näkönen äijä. Se kuului olevan minun isoisäni. Isoisä kutsui minua kättä antamaan ja puhutteli kaimakseen. Enkä minäkään kauvan viipynyt, ennenkuin menin rohkeasti, lopsautin kättä että läiskähti. Ja samoja antimia jakelin kaikille vieraille. Sitte se vanhus kutsui siskoani ja veljeäni kättä antamaan, vaan ne eivät tahtoneet tulla, ei minkään edestä. Vanhempien pakotuksesta tulla kännistivät kuitenkin. Vaan eihän siitä tullut oikeata kalua siitäkään annista. Isoisälle vaan pistivät kuin joku pikkukapine olisi ollut muilta salaa kouraan pistettävä ja sen kanssa mennä kyykkäsivät karsinasoppeen, josta alkoivat katsoa ällöttää kuin lehmä uutta konttia. Muuan niistä vieraista sanoi, että
»tulee raitis mies tästä Tapanista. Ei tämä ujostele enään. Nää toiset ovat ujompia.»
»Ei sillä Tapanilla ole häpyä ujostella ketään», sanoi äiti. »Vaikka olisi minkälaisia vieraita, niin siellä se on joukossa. Jos kieltäisikin, niin eihän sille lie suusanasta apua, se ei tottele, kun ei vaan keppiä ottane. Nämä toiset ne vaan kyhnöttävät, ei ne nämä pakkau vierasten jalkoihin.»
Vaan siihen sanoi ukko, että
»rohkeus ei ole vika, vaan se on tapa. Oraasta se touko tutaan. Kyllä sen näkee että kaimasta tulee mies. Kunhan joutuu viidesti viisitalviaaksi, niin ei ole kutaleilla asiaa sen nokan alle sateen pitoon.»
Vaan äitini, joka oli melkein toivoton minun oikeamisestani ihmiseksi, alkoi vaikeroiden selvittää minun puoliani vieraille:
»Ei se olisi tyhmä Tapani, vaan se on niin tuiki tottelematon ja äikkäpäinen, että se ei taivu hyvällä eikä pahalla. Ei sitä vailla, että sitä ei ole kuritettu, vaan siitä ei ole apua. Se on niin pahankurinen ollut aivan pienestä lähtein näitten toistenkin sikiäin kanssa, että on kynsiä niiltä silmät pois. Ja sitä on kuritettu kurittamallakin, vaan sille ei ole tehoa. Sanotaan, että nuijien pojasta pahasta, vaan aivan pahasta ei nuijienkaan. Mutta täytyyhän sitä kuitenkin koettaa minkä voipi. Raamattuhan sanoo, että joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan. Siitähän ei ole Jumalan edessä vastuuta, kun koettaa ohjata ihmisten polulle hyvällä ja pahalla minkä vaan voipi. Ja sanotaanpa niinkin, että silloin vitsa pitää vääntää kun vääntyy. Ja yrittänyttä ei laiteta», puhua laapotteli äiti ja huokaili vahvasti.
Eräs vieraista sanoi, että