»täälläkös sen riivattu olet?»
Säikähdin, että lysähdin polvilleni, värisin, että joka luun solmu lotisi. Vallaton itku purskahti, eikä ollut tointa paeta. Tiesin kyllä mikä oli tulossa. Äitini sisko, vanhanpuoleinen nainen seisoi edessäni. Silmät seisoi hänellä päässä, ja hampaitaan purren tarttui hän kiinni, nakkasi olalleen kuin jonkun pyydyksestä saadun otuksen. Uhkaellen kantoi kotiini.
»Sinua kuritetaankin nyt niin paljon, että tottelet. Entiset kuritukset ovat olleet vähät.»
Ja minä sainkin kuritusta, että sitä kuritusta tottelin, en uskaltanut paeta toista kertaa. Ymmärsin, että oli tyytyminen pönkän takana olemaan.
Siinäpähän kesä meni.
VI.
Työnteossa.
Heinä kun saatiin tehdyksi ja leikkuut leikatuksi, niin äiti alkoi asua kotosalla. Minäkin sain vähän vapautta, ja nyt oli Samppakin jo vahvistunut, ettei tarvinnut souvatusta. Se vanha kätkytkin oli jo hävinnyt koko talosta. Vaan välit ei meillä Katrin ja Sampan kanssa paranneet siitään. Katri ei ollut heittänyt pois kielen pieksämistä. Samppa taas kun vahvistui, niin alkoi kyetä kanssani nätelemään. Minä kun pahan sydämmeni tähden olin joutunut sortotilaan, niin hän hoksasi sitä jo pienenä käyttää hyväkseen. Hän pakkausi minun kanssani nätelemään, kun ei hänelle suotu minkäänmoista leikkikalua paremmin kuin muillekaan. Hän kiersi minua kuin paha pässi karitsa, että oli ristinä joka paikassa, ja kun lien sitten sattunut sysäämään häntä vähänkään, niin silloin oli jo vankumassa ja ränkymässä kuin päästään leikattava. Se lankesi luonnosta, että minulle siitä selkään loikutettiin, olipa syy kenen tahansa. Sanottiin vaan, että vanhemman pitää olla viisaamman ja antaa perään. Semmoisenaan se meni aika edelleen, viikko viikon perästä.
Tuli kesäkin taas, vaan sitte sain jo seurata työmiehiä sekä niitylle että pellolle. Nyt luulivat vanhukset minun voimistuneen niin, että kykenen työhön muitten mukana, ja niinpä ajettiinkin aamusella ylös silloin kun muutkin lähtivät työhön. Se tuntui liian vaikealta taas vuorostaan. Niittämään pakotettiin, vaan eihän siitä tullut porikkata. Jälki tuli kuin lehmän syömä, että hävetti itseänikin. Silloinpa olin virkani menettänyt ja pantiin lehtiä taittamaan. Niitä kyllä rupesi tulemaan kuin turkin hiasta, kun vaan olisi voimia riittänyt. Vaan siitä tahtoi olla risti, ja nälkä pakkausi lopulla rupeamaan ihan yhdeksi taloksi, kun ruokaa ei annettu minulle tiheämpään kuin aikuisillekaan henkilöille. Semmoisen poika palleron luultiin kestävän miehen rinnalla. Tosinhan minä tavallani kestinkin, vaan huonomman se väsymys ensiksi voitti. Iltasellakin iltasta syödessä kun sain ruokaa kipeimmän nälän silmään, niin nukuin pala suuhun, että saivat muut kantaa vuoteelle. Mutta joskus jäin siihenkin, että yöllä kun satuin heräämään, niin palanen oli kourassani. Silloin ratuutin leipää vähän, nukahdin uudelleen, sillä unilusikka oli makeampi, aamulla neljättä käydessä kun piti olla matkassa.
Niin sitä mennä nuivattiin eteenpäin, ettei sen merkillisempää koko kesänä tapahtunut. Selkäsaunojakin tuli harvempaan, kun sain olla Sampasta erilläni.