Miettiessäni meni aika, etten joutanut pappia seuraamaan. Vasta havahduin mietteistäni, kun ruvettiin luettamaan. Meidän numerosta kun huudettiin, niin minä pääsin rovastin eteen lukemaan. Sisästä luetti rovasti virsikirjasta ja semmoista evankeliumia, jonka olin ennen lukenut ja olisin osannut vaikka ulkoa. Sitä kun minä päästin tulemaan, niin ei rovastille tullut ikävä. Sitte sattui taas aapeluksesta ja katkismuksesta selväksi luetut paikat. Niitä minä taas puotin kuin hyllyltä enkä pelännyt särkymistä. Minä näin, että rovastista on mieleen, niin minä parannin kuin hyvä hevonen juoksuaan, kun hiostua alkaa. Rovasti alkoi kallistella päätään kuin pulliaishavukka viiritangon päästä hiirtä vahtaellessaan eikä yrittänyt muistaa ottaa kiinni ollenkaan lukuani. Viimein kun lopetti, otti polvelleen minut istumaan ja siinä silitti päätäni, taputteli, ja kiitteli kupliksi veden päälle ja antoi pikku kirjan minulle ja sitten vielä kiitti.
Sitte rupesi toisia luettamaan, siskoani ja veljiäni, jotka olivat sen aikaa päältä katsoneet, kun minä lueskelin. Siskoni vaikka oli neljäntoista vanha, niin hänen luvustaan ei tahtonut tulla mitään tolkkua. Sitä niin ujostutti. Ja veljeni se ei osannut papin jälestäkään. Ei katkastua sanaa saatu siltä. Rovasti sanoi äidille, että
»säkissäkö näitä on kasvatettu, kun nämä eivät osaa ollenkaan? Ja tämä Tapani on niin erinomaisen hyvä.»
Äiti koetti selittää, että
»nämä ovat niin ujot, etteivät viitsi rahvaassa lukea. Kyllä nämä ovat ahkerammat lukemaan kotona kuin Tapani, ja muutenkin nämä ovat nöyremmät ja kuuliaisemmat vanhemmilleen kuin Tapani.»
»Miksi teidän lapsia ei kuleteta ihmisten ilmoissa, jotta ne tottuisivat ihmisiin? Se on vanhuksien vika, kun lapset pelkäävät ihmisiä. Onpa tuo nähtävä rippikoulun ijässä oleva ihminen tuokin tyttö, kun niin pelkää. Se tulee siitä aivan, että kasvatetaan kuin elukoita orjina ja vankeina, ettei päästetä mihinkään vapaasen liikkeesen ja muitten ihmisten seuraan. Niistä sillä tavalla kasvatettuina voipi tulla ikusia tyhmiä ja vieläpä mielivaivasiakin. Ja siitä menettelystä saa semmoiset vanhemmat katkerasti kärsiä ajassa ja ijankaikkisuudessa. Lapset ovat Herran lahjat, niitä pitää hoitaa sekä sielun että ruumiin puolesta, että ne jo lapsena pääsevät kehittymään oikeiksi ihmisiksi. Se muistakaa vaan.» Niin puheli kiivastuksissaan rovasti.
Äidin täytyi luimussa korvin kuunnella. Ei se nyt ollutkaan teerevän näkösenä, kuin ennen aina vesanlatva kourassa minua repiessään, luirutti vaan kuin uinut koira, nokka norpallaan ja alta kulmainsa syrjäsilmällä katsella volautteli, juurikuin olisi ollut minun syyni. Minä ilosena, kiitollisella mielellä kirjastani ynnä muista, pystypäisenä vilkuilin, vaan sentään kun äitiä toruttiin, niin kävi häpeikseni ja sääli tuli.
Siskoni oli niinikään nokka kyömässä allapäin, surkean näkösenä ja punastuksissaan kuin kalanpaistaja. Katseli vaan kenkiään. Veljeni katsella mollisteli viattoman näkösenä, kun äitiä toruttiin.
Kyllä mahtaa olla tuo rovasti suuri herra, kun ei äitikään uskalla virkkaa mitään, vaikka noin sille meinataan, ajattelin ja katsoin vuoroon rovastia, äitiä, siskoa, veljeä ja lahjaksi saatua kirjaani ja säälin ja ilon tunteita vaihtui mielessäni.
Kotiin päästyä alkoi äiti isälle, joka ei ollut messussa, laverrella, että