»tuo Tapanin hölmö se sai pahuutensa päähän kiitokset rovastilta, kun osasi lukea höpöttää. Ei ujostellut ollenkaan. Eipähän sillä liene häpyäkään ujostella ketään. Siellä se hökälehti ja körysi kuin mokoma varsa, että ilkeäksi kävi sitä nähdä siellä roikamassa. Nämä toiset vaan nyköttelivät äidin mukana kuin hyvät lapset ainakin. Ne kuitenkin ovat oikeita kirjoja lukeneet ja ahkerammin kuin Tapani ja paremmin ne osaavatkin lukea.»
»Vähät kait se nyt tekee kesää tahi talvea suruttoman pappirahjan kiitos, saipa tuon kuka hyvänsä», lasketteli isäni aivan tosissaan.
Tahdottiin minulta se rovastin antama kirja tutkittavaksi, että onko siitä lasten luettavaksi ollenkaan. Minä jo pelkäsin, että sillä on sama loppu kuin kummin kirjalla, oikein sydän löi. Isä luki jatuutti tavaamalla vähän aikaa sitä kirjaa muutamasta kohti. Siinä kerrottiin lähetyssaarnaajista pakanain maassa ja niitten kulusta sinne. Toisessa kohti juteltiin kuinka Ovambon maassa eräässä virrassa on virtahepo hätyyttänyt muuatta lähetyssaarnaajaa, ja miten se on kumminkin ihmeellisellä tavalla pelastunut. Sen enempää ei tarvinnut lukea, siitä huomattiin, että se sisältäisi vaan joutavia taruja ja turhia loruja. Annettiin se kirja siskoni käteen ja käskettiin viedä uuniin. Sisar lähtikin paikalla niin sievästi. Koreasti pystypäisenä astua nöpötteli uunin luo ja suikahutti kirjan uuniin. Minä vaan ajattelin siskoa, että jos olisit tikkuna hampaan raossa, niin heti rusahtaisit. Veljeni näytti minusta niin ilkeältä, kun se katseli uuniin, suu auki, ja sitten siirtyi mun eteeni, maha kellollaan kuin leili, räkä valui nokasta kuin varsan sääri, ja kieli oli pitkällä kuin pakahtuneella peuralla ja katsella tillisteli minuun ja välistä virnotti. Isä alkoi puhella siinä, että
»sitähän se hepo syö, jota vetää. Joka härillä ajaa, se häristä puhuu, minkä kirkkoherra raiskakin, tuo jumalaton, paatunut mammonan palvelija, tekopyhä, ulkokullattu pölhä. Kuinka taitaa häjy puu kasvaa hyvää hedelmää. Tuossapa nähdään hänenkin hedelmänsä: tuommoisia kirjoja viitsii, mokoma sieluton, levitellä seurakuntaan, vieläpä lapsille. Kun papit ovat jo sokeana perkeleen nuotassa, niin miten sen silloin käypi seurakunnan, mitenkä sen käypi? — Susien ja metsän petojen käsiinhän ja niitten keskenään jaettaviksihan ne joutuvat silloin lampaat, kun ei paimenta ole. Aikoihin häntä on eletty. Kylläkait merkkiin nähden ei ole mailman loppu kaukana. Ja kun Jumala nuo muutamat valittunsa kaappaa pois, niin kylläkait se nykysistä papeista ja nuoresta kansasta nähden saattaa hulmauttaa milloin mieleen johtuu.» Niin jaaritteli isäni harmista vähän kalpeana, hienossa vihan kihnassa kirkkoherralle.
Vaan minä ajattelin poltettua kirjaani. Vihani kiehui. Teki mieleni halko kaapata ja sillä iskeä Katria ja Samppaa ja vanhempianikin. Johtui mieleeni rovastin määräys, että pitää rakastaa vanhempiaan. Vaan haihtunut nyt oli kaikki rakkaus, mikä messussa oli syntynyt. Tunsin, etten voisi heitä rakastaa, vaikka kaaret syliin tulkoon. Ennen jäät palavat tammikuussa, kuin minä voisin hyvällä ajatella vanhempiani. Ja minusta tuntui hyvältä, että rovasti oli nuhdellut kopuuttanut äitiä. — Kutti, parahiksi kutti, kutti!
XIII.
Kirkossa.
Pastori oli paremmin Jumalan mieluinen isästä kuin rovasti. Sitä isä kiitteli, että se osaa näyttää tien taivaasen ja puhuu kauniisti ja raamatun mukaan. Mutta kirkkoherra se puhui vaan maallisesti. Ja maisterin saarnavuorolla aina isä ja äiti kurkkasivat surkean näkösinä kirkkoon. Minuakin arveltiin kerran käyttää kirkossa näkeiksi, rupeaisiko tuohon Jumalan sana pystymään. Ja isäni niin vei kirkkoon mukanaan. Istuttiin erääseen penkkiin. Vaan siihen ristin nurkan suojasta sopi vaan laitaa näkymään kirkon perässä olevasta kuvataulusta, jossa oli Vapahtaja kuvattu ristiin naulituksi ryövärien keskeen. Minä aloin sitä kurkistella että näkisin kokonaan. Isäni kielsi. Vähän ajan päästä en muistanut enään kieltoa, aloin taas venyttää kaulaani sinne päin. Vaan kun lyhyeksi kävi kaula, etten yltänyt näkemään sen nurkan ympäri, joka suojasi kuvan, niin täytyi panna muuta ruumista jatkoksi. Isäni taas kielsi, nuhteli ja sanoi, että
»nyt pitää istua tyynessä ja kuunnella papin saarnaa».
Pappi juuri nousikin silloin pönttöön. Isä rupesi niin juhlallisen näkösesti selkä kenossa istumaan, kädet ristissä kirjalaudalla ja silmät tuijottivat rävähtämättä pappiin, juuri kuin olisivat kantoon lyödyt. Vaan minun silmäni ne olivat sitä hullummassa vimmassa. Ei ollut pitkä aika ennen kuin oli kolmeen kertaan yksin lukien luettu jokainen laipiolauta ja jouduttu sinne peräseinälle, jonka paraat kohdat olivat nurkan suojassa. Nyt taas rupesivat silmät kiskomaan kaulaani, vaan ei se sinkonut sen pitemmäksi. Nousin seisoalleni, kurkistin toisen penkin päältä, ja nyt näkyikin kokonaan se kuvasto. Silloinpa vihan vimmassa isä kiskasi viereensä istumaan. Minä taas katsomaan laipiolautoja, vaan ne oli ennen luettuja, ennen nähtyjä. Silmäni kiersivät taas sinne peräseinälle kuin ainakin saalispaikkaan. Mutta nurkkapahuus kun oli siinä tiellä! Minä koetin kurkottaa ja kurkottaa nähdäkseni. Isä kiskasi ja jysäytti istumaan niin että koski kipeästi. Mieli poskeni vähän pullistumaan, silmäni hämärtymään, vaan siihen se kuitenkin suli. Pari hernettä vettä solahti silmäkuopista, siinä kaikki.