Pappi paraaltaan saarnata mellasti, huuti, paukutti ja möyräsi, semmoisessa vimmassa, että koko kirkko helisi kuin vanha patarämä, johon rautakappaleella laitaan koputtaa. Viimein heitti tuon kauhean melun, pyyhki otsaansa ja lukea pölisi vähän aikaa vielä, mutta rauhallisemmasti. Näytti kuin olisi se vihattu kappale loikastunut ulommas, jolle äsken näytti niin kovasti äkää olevan, että oli purra ja pistää. Kun hän laskeusi pois, niin me kävelemään ulos ja menimme kotiin.
Kotona isä torui minua ja sanoi, että
»ei oteta Tapania kirkkoon enään, kun ei malta olla yhdessä kohti».
Vaan minä ajattelin, että ottakaapa jos tahansa, ikäväpä tuolla on ollakin.
»Sen on ruma henki niin vallannut, ettei siihen pysty Jumalan sana», arveli isä lisäksi.
Minä en välittänyt sanomisistaan, muistelin sitä kuvaa kirkon seinässä, ja se johdattikin mieleeni mitä olin Jesuksesta lukenut. Ja kaikki mitä olin lukenut kuvaantui selvemmin silmiini, kun olin nähnyt Jesuksen kuvan.
XIV.
Rippikouluun.
Minussa syntyi nyt kiihkeä halu saada lukea Jesuksesta. Virsikirjaa sentähden pidin, milloin sain, käsissäni ja sittemmin rupesin raamattuakin lukemaan, kun kuulin isäni sieltä lukevan Jesuksesta. Katkismo se jäi syrjään enkä lukenut muulloin, paitse kun vanhemmat kepin kanssa hätyyttivät. Vaan eihän siitä koirasta ole haukkujaksi, joka väkisin metsään viedään, ei pystynyt päähän mitään katkismosta, mutta raamatusta osasin ulkoa pitkät luvut. Ja siitä olikin hyötyä rippikoulussa, kun sinne pääsin.
Kuudestoista ikävuoteni oli kulumassa, kun muutamana kesäkuun päivän aamuna harmajat, puolivillaset körttihelmavaatteet päälläni, suuri konttiraja selässä ja siinä viikon eväs, kävelin pappilaan. Pirtin porstuassa heitin kontin selästäni, pyyhin hikeä otsastani ja seisahdin kuuntelemaan, kun pirtistä kuului ilosta hälinää. Heti kuulin, että siellä on rippikoulupoikia, ja ne siellä viisaammat tyhmempiään pilkkasivat ja kiusasivat. Se mies, ken paraiten osasi, ja sillä sitte joukolleen yhdestä suusta remahdettiin nauramaan, että oven täydeltä tunkeusi porstuaankin sitä iloa. Minä seisoin kuin tuomittu, selkä seinää vasten. Tiesin että kyllä minä heidän makupalanansa noitten körttieni tähden tulen olemaan. Vihloi sydäntäni, että olisin selkääni ottanut, jos vaan olisin sillä saanut pois selästäni mokomat autuuden välikappaleet. Sattuipa tulemaan pirtistä eräs oman kylän poika. Se ihastui kuin olisi nähnyt parhaan ystävänsä. Tuli tervehtimään ja kyselemään milloin minä olen tullut ja missä rupean majapaikkaa pitämään ja pyysi kumppanikseen. Samassa puhaltausi sieltä pirtistä iso joukko niitä ilosia velikultia porstuaan. Puhellessani toverini kanssa oli selkäni kääntynyt pois seinästä, niin hetikohta muuan viikari tuumasi, että