»Niin sanoi isoisä vainaja, että hyvä sana sydämmen murtaa, paha sana kankattaa, ja se on tosi. Ja tuon körttiröijyn, sen tulisen kiusan kappaleen minä hakkaan havupölkyn päässä tuhannen jauhoksi, jos ei vaan laiteta minulle oikeita vaatteita.» Sen kanssa menin ulos makuuhuoneeseni ja paneusin nukkumaan. Ajattelin aluksi, että kunpa ne nyt tosiaankin olisivat heittäneet rauhaan vihdoin viimeinkään, niin kaikkena se menisi. Eiväthän kuitenkaan ole vaivaseksi saaneet, vaikka paljonkin ovat repineet. On terve ruumis. Ja silloin ei sitä ole hätää. Nyt minä rupean oikein omasta halustani työtä tekemään. Niihin mietteisiin nukahdin.

Lapsuuteni aika oli loppunut.

XV.

Oikea Siionin veisaaja.

Nyt kun pääsin vapaampaan maailmaan, rupesin tekemään työtä oikein innolla ja voimani rupesi karttumaan päivä päivältä. Kohta kykenin lähtemään miehen reikään vaikka missä pelissä.

Isäni oli tarkka ja julma työntekijä, vaan puutokset ne tahtoivat ahdistella: talomme oli velkanen ja rappiotilassa. Mutta nyt kun lapsetkin alkoivat kynnelle kyetä, niin yhteisillä voimilla ruvettiin taloa korjaamaan kaikin puolin, minä etunenässä. Talvet hakkasin hirsiä, joita isä ja veljet vetivät kotiin, keväät salvoin huoneita, kesät revin peltoa uudelta, hoidin vanhoja hyvästi. Kaasin kaskea kuin Kullervo. Vuosia alkoi tulla hyviä. Pellot ja halmeet kasvoivat. Niin että ruvettiin rikastumaan yksin päivin, ja alkoi mielestäni olla kaikki hyvästi.

Meidän talonväkenä oli paitsi vanhukseni, siskoni Katri, veljeni Samppa, vielä toinenkin veli Mikko. Hän oli vielä niin nuori, ettei hänestä ollut hyötyä eikä tappiota, ei hupaa eikä haittaa. Sitte oli vielä tätini Liisa. Hänkin pääsi talon vakinaiseksi perheen jäseneksi, vaikka tähän asti oli ollut piian nimellä. Täti oli oikea Sionin veisaaja, harmaja kerettiläinen, mutta pahasydämminen, ja tuon pahan sydämmensä turvissa jäänyt yksinään tämän maailman saralle vakoilemaan. Ja tästä ihmisestä heitti ristin minulle. Hän siinä uskon vimmassaan yhtäläiseen korvan juuressa kurnutti, kuin kuteva sammakko. Ei äänensä lakannut, saarnasi yhtäläiseen ruikutti taivaan autuudesta, helvetin vaivoista, perkeleen kavalista juonista, Jumalan julmasta vihasta ja ankarasta tuomiosta, maailman turhuudesta, elämän turhuudesta, elämän turhasta koreudesta, helvetin laveasta tiestä, taivaan ahtaasta portista, orjantappuraisesta ruusun laaksosta, ja miten Jumala on ylpeitä vastaan, ja miten se nöyrille antaa armonsa, ja miten se kuulee vankein huokaukset ja kirvottaa kuoleman lapset, ja miten se maailman surut kääntää iloksi, ja miten se kuulee surevaisten rukoukset ja miten se ilosten ihmisten Jumalan palvelus on toisen käskyn rikkominen, ja mitä kaikkea hän lienee löytänyt puheensa aineeksi, vaan yhtenä mokinana se vaan meni, että pelotti aina työstä kotiin tulo, kun ei mistään muusta ollut kertomista. Ne saarnat olivat kaikki minua varten, kun minä olin ilonen, paraallaan oleva raitis ja ripeä miehen solakka, joka olin polttanut körttiröijyni ja teettänyt suoran takin sen sijaan ja luin vaan maallisia kirjoja enkä ottanut osaa heidän Sionin virsiinsä. Se oli heillä ainoana keinona, jolla koettivat saada minua kääntymään pois pahalta tieltä. Kovuudella ei ollut aikomistakaan, sillä minun karttuneet ruumiinvoimani olivat siinä ristinä.

Nuo heidän alituiset saarnansa kyllästyttivät minut, että koti ei alkanut kodiksi tuntua, ja tuo aina korvissani soiva julmanvihasen, ankaratuomioisen Jumalan nimi soi niin pahalta korvissani, että paljon mieluummin kuulin koirain nimeä mainittavan. Se varsinkin synnytti vastenmielisyyttä, kun kuitenkaan ei ollut sen paremmat hedelmät heidänkään elämässään. He, kun tilaa sattui, pettivät kaupassa, kännäsivät köyhältä ainoan lehmän ja nylkivät missä saivat kuin paha mustalainen. Ja se kaikki tehtiin Jumalan nimessä.

Kotini kun oli minusta ikävä kuin hauta, niin pyhäpäivinä ja joutohetkinä täytyi hakea huvitukseni kylästä ja maallisista kirjoista, mitä sattui olemaan saatavissa ja lauluista, mitä yhteinen kansa silloin lauloi. Kirjoja ja lauluja, joita sain, varastivat ja polttivat kotilaiseni myötään, vaan ei ne sentään loppuneet. Kerran sain Rasilan renki Juusolta mielestäni oikein kauniin ja pitkän laulun, joka alkoi että »Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu.» Sen oli äiti löytänyt minun pyhätakkini lakkarista, ja minun nähteni varsin minua suututtaissaan työnsi palamaan. Vaan sepäs pistikin värilleni. Otin äidin kiinni ja pitelin siksi kunnes lupasi, että hakee laulun mistä hyvänsä minulle sijaan eikä polta enää kirjojani. Äiti lähti Rasilan renki Juusolla kirjoituttamaan laulua, vaan toi sen valeuksen, että ei ole ruvennut kirjoittamaan, varsinkaan arkena. Vaan ei odottanut toista käskyä, kun minä laitoin uudelleen hakemaan. Hän lähti itkien kuin pikkulapsi astuskelemaan Rasilaan päin ja iltasella toi laulun. Mutta nyt oli isä kotona ja oli kuullut asian ja tuli kova kysymys. Isä luuli, että kun hän polttaa, niin menee omasta edestään. Siinä erehtyi: hänenkin täytyi luvata, että antaa minun kirjoilleni rauhan ja varottaa vielä muitakin niitä sortamasta. Niin pääsin siitä vastuksesta, ja nyt sain vapaasti lukea kirjojani, laulaa laulujani, väkivaltaa ei niille tehty.

Mutta yhä minulle saarnattiin ja sentähden pyhäpäivinä riensin kylään hakemaan huvitustani. Siellä oli tarjona viinan juonnit, kortin lyönnit, tanssit ynnä muut kehnonmoiset seurat. Minä olin arvossa pidetty mies kylässä. Isäntämiehetkin pitivät vertanaan ja tarjosivat ryypyn vuorollaan niinkuin muillekin miehille. Minä taas en ollut miestä kepeämpi: ostin hallin vuorollani ja olin antajana. Ja niin aloin oppia muitten mukana juoda lätköttämään, vaikka suurta humalaa olin pelkäävinäni.