Kyläretkilläni kurjassa uskottomassa joukossa irtausin taikauskosta, vaikka apuna oli siihen maalliset kirjatkin. Vanhempianikin ivailin, he kun olivat niin taikurit, että kulkivat kylissä tekemässä taikoja, kun luultiin olevan jonkun rienan taloudessa. Vieläpä paransivat mielivaivasia sairaita, panivat varkaat tuomaan takasin varastetut kalut ynnä muuta, mitä kaikkea lienee sattunut. Mutta kun taikauskosta irtausin, niin tulin muka tietämään senkin, ettei pirua ole olemassa, jota turhaan olin pelännyt, ja Jumalaa josta kaikkein enimmän eläissäni olin kuullut puhuttavan, että korvani olivat turtana, ei ollut sitäkään ollenkaan, eikä kuoleman jälkeen ijankaikkisuutta ollut enempi kuin vasikalla. Ihminen on kaikkivaltias vapaa elävä, kun vaan seuraa maallista lakia, siksi ettei se pääse kurittamaan, on uskollinen keisarille — ja siinä kaikki läksyt.
Niin olin ylpeä kuin kuningas viisaudestani ja voimastani enkä pitänyt vertaisenani ketään, sillä minä osasin taloni hoitaa hyvästi, että rikastuttiin paremmin kuin muut ja osasin paraiksi juoda viinaakin, että en humaltunut älyttömäksi milloinkaan. Joukkoon kun tulin, valtasin muilta puhevallan itselleni, rupesin joka paikassa inttämään vastaan ja sekausin muitten asioihin. Toisinaan tekivät muut kovan kiistan, vaan usein heittivät, minun tyhmyyteni tähden kun eivät viitsineet rähistä. — Vaan minä luulin että olin niin viisas, että eivät pitäneet puoliaan, ja se luulo antoikin vaan intoa jatkamaan ilvettäni.
Niin koko käytökseni kaikin puolin muuttui erillaiseksi kuin muilla ihmisillä. Minä luulin sitä hyväksi. Tuolla tavalla olin eksynyt pois muitten ihmisten tieltä ja kulin vaan omaa tietäni.
XVI.
Lepytän nimismiestä.
Talouden hallinnossa uskottiin kaikki isännän toimet minulle. Minä kulin maksuissa ja muissa asioissa missä vaan tarvittiin eikä niissä tullutkaan rettelöä.
Siihen aikaan oli paikkakunnallamme nimismies sitä laatua, että kun sai rahaa, niin saattoi kohentaa vähän syrjään kallistunutta asiaa. Niinpä kerran meilläkin oli naapurin kanssa asiat sotkeuksissa, että pelättiin pahaa.
»Käyhän tuumille nimismiehen kanssa», sanoi isäni. »Ja ota annettavaa mukaasi. Eiköhän tuo lauhtuisi, kun lepyttää?»
Saatua neuvoa noudatin. Ja kun tuumittelin nimismiehen kanssa ja annoin viisikymmentä ruplaa rahaa, silloin hän vakuutti, että ei ole hätää. Mutta se riitapuolelainen oli vienyt enemmän rahaa, ja minä olisin hävinnyt, vaan kun minä taas lisäsin rahaa, niin silloin kääntyi kello lampaan kaulassa, ja niin voitin kuin pyhä poika: toisen vähemmät rahat joutuivat vettä juomaan. Raha rikkaan kuluu, pää menee köyhän miehen, on sananlasku. Vaan sitä en tuntenut pahaksi jos niin käykin, kun voitto oli minun puolessani.
Vanhukseni tulivat oikein liposiksi ja näyttivät siltä, että alkoivat uskoa minusta miehen tulevan, kun joutuu, ja joukollaan rupesivat lampattelemaan moisista herroista, että ne ovat kaikki yhdenlaisia herroja.