Kevään tultua minä aloin viipyä pitkät keväiset päivät työssäni ja toisinaan muutamissa työpaikoissa useampia vuorokausiakin enkä päässyt käymään muorin luona. Tuli muori tautiin, ettei jaksanut lämmittää huonettaan eikä syödä, jos olisi ollut mitä syödäkin. Kerran käydessäni tahtoi hän muutamia vaatekappaleita, joita hänellä oli, vaihtamaan jauhoihin, että hän saisi hyvää leipää. Minä sen toimitin. Sain 2 leiviskää jauhoja, niistä käskin äitini tehdä leipää mitä parasta. Vaan vielä tänä päivänä karvastelevaksi harmikseni hän pani puoleksi olkijauhoja siihen leipään, ja jätti leivontapalkakseen melkein toiset puolet niistä jauhoista itselleen. Sitä moista härän vihkoa ei tuo vilun, nälän ja kaikenlaisen kurjuuden katkasema ja sairastunut muori voinut niellä. Minä olisin vienyt hänelle lihaa ja voita, vaan se oli mahdotonta: ne oli pantu senkin seitsemän lukon taakse. Laitettiinpa lukko saunan oveenkin, etten pääsisi katsomaankaan. En voinut muuta, kuin välistä ikkunasta kävin puhuttelemassa. En aina kauvan voinut puhutella, sillä hänen katkera itkun hyrskeensä teki niin pahaa. Tuossahan oli mielestäni todistus, että Jumalaa ei ole olemassakaan, kun ei pelasta tuota muoria eikä rankaise hänen kiusaajiaan.
Muori huononi huononemistaan, ettei alkanut viimein päästä istualleenkaan, mateli vaan kuin mato maassa siksi kunnes täytyi asettua yhteen selkänsä tiehen ennenkuin katkeaa. Vaan monet viikot kuului valitus, kuului itku, kuului rukoukset, kuului sydäntä särkevät huokaukset. Ne kaikki vei tuuli, ei ollut korvia kuulemassa, ei ollut sydäntä ottamassa vastaan, ei kuulunut auttajaa. Minä aina aamusella ylösnostuani juoksin oven taakse kuulemaan, vieläkö kuuluisi virkantaa. Kun kuulin jotakin elonmerkkiä, menin aina pois, purren hampaitani ja nieleskellen ikäänkuin estääkseni jotakin karvasta kohtausta suuhun nousemasta. Useinpa puristausi silmistä kyynelkin.
Siten kului kevät. Kesä alkoi jo olla käsissä, kun muutamana tyynenä aamuna heräsin ennen muita ja menin ulos ja arvelin sillä tielläni käydä taas muoria kuulemassa. Hiljasena kuin hauta seisoi matala lahonut, mustaksi savustunut sauna. Nouseva aurinko purpuroi saunan tervattua ovea ja kirkkaasti sälähteli punanvalo sen yksiruutusesta ikkunasta. Astuskelin oven luo ja kuuntelin, kuuluisiko mitään. Vaan ei valitusta, ei kuulunut huokauksia, ei itkun tursketta. Koputin ovea ja kysyin, nukkuuko muori. Vaan ei kuulunut risausta ei rasausta, ei hengenvetoakaan. Nyt tiesin, että nukkuu mummo. Minua hieman väristytti, vaan samassa tuntui iloakin. Pyörähdin takasin ja juoksin kepein askelin kartanoon. Herätin kaikki ylös ja sanoin:
»Muori on kuollut.»
Heti raitistuivat vanhuksieni silmät unen töhkeröstä. Lähdettiin joukolleen katsomaan.
Kokoon oli vetäytynyt tuo kaikenlaiseen lokaan ryvettynyt pienonen luuranko, tuskallisen näkösessä asemassa oli kurjuuden ja kaikenlaisen kiusan imeksimät, pistelevät, nahkapäälliset, likaset luut, nyrkkiin oli puristettu kuivan näköset luusormet, pään sisään oli uponneet suoniksi kujunneet silmät. Sitä levollisesti katsellessaan tuumailivat, että
»Niin sitä pääsee ihminen toisen pahoista, vaan omistaan ei koskaan.»
Ikäänkuin mummo olisi ansainnut tuon kurjuuden, jonka läpi hänen piti viimeinen taival kulkea ja johon hänen täytyi hukkua!
Sitten lämmittivät vähän vettä, viruttivat enintä likaa, kiskoivat koukistuneet luut suoriksi, pujottivat paitaresun päälle ja oikoivat ruumiin laudalle. Veisattiin pari virren värsyä, luettiin Isämeitä ja Herransiunaus, vietiin vainaja riiheen, ja niin oli se palvelus tehty, joka oli tehtävä ennen hautaan vientiä.
Siitä ei kuulunut hiiskaustakaan, että muorille olisi vääryyttä tehty. Epäiltiin vaan muorin sielun tilaa, kun hän oli niin kärty kuolintaudissaan, eikä ollut tyytyväinen kohtaloonsa eikä kuuliainen Herran vitsalle, vaan luki muitten syyksi kärsimisensä. Niin tuumailtiin ja heitettiin mummo siihen kiukaalle keuvottamaan siksi kunnes arkku tehtiin. Ensi sunnuntaina vietiin viimeiseen lepoonsa. Kirkosta tultua veisattiin kuoleman virsiä, ja isäni puheli siitä viimeisestä majan muutoksesta, johon hän sanoi olevan syvään painuvana muistutuksena sen muorin kuoleman ja kehotti kaikkia tyytyväisemmällä mielellä ottamaan Herran kutsumusta vastaan.