»Terveeksi, terveeksi! — Kyllä täällä oli teillä koko katsottavat, tämmöinen karjakörri, likakäpälä.»
En minä ollut huomannutkaan hänen vanhaa paimennuttuaan ja suuria pieksulopposiaan, olin nähnyt vain hohtavat posket, loimuavat silmät, ruskeat tukkakiemurat ja sorean vartalon.
»Työmies on työnsä karvanen. Kyllä se ei hyvä hävetä, jos työssään on vähän likanenkin», sanoi setä ja lähdettiin.
Minusta tuntui kuin olisi Marin silmä seurannut, ollut välistä takin kauluksessa, välistä silkkihuivissa ja siintyneessä paidan kaulustassa. Minä astua rauskuttelin kiivaasti ja vasta kun etemmä päästiin saatoin vapaammin hengittää.
»Kovinpa ehätät», sanoi setä jälessä astuen.
Minä hiljennin kulkuani ja sanoin:
»Soma tyttö, tuo Mari.»
»Kyllä siinä on tyttö, jonka kelkka kääntyy, kun se lähtee asiaan», heti kehumaan setä. »Ja se antaa pakinan hyvälle ja huonolle, se ei tee rajaisia missään tilassa, niinkuin moni tekee, jolla on vähän parempi vaatenuttu päällään ja niin ovat olevinaan, ettei luulisi vedenkään läpi kulkevan. Vaan kyllä ne semmoiset sentään haravatta loukosta löytyvät.»
»Eipä sitä tiedä tuotakaan. Saattaa se alas katsoa, vaan ylös ajatella. Saattaa se olla tuon näkönen, vaan monen makunen», sanoin minä, vaikka mieli muuta ajatteli.
»Niin, en minä hänestä tiedä sanoa muuta kuin sen, minkä olen nähnyt, toista vuottahan nuo ovat tuossa olleet, ja niinhän sitä sanotaan, että pian jalo tapansa näyttää. Enkä minä tahdo toden päältä sinulle eukoksi esitellä, leikillä vaan äsken sanoin. Ei se sinulle ole sopiva eikä varsinkaan teidän taloon: se on siksi liiaksi koreuteen taipusa. Siitä on omiensakin vanhusten kanssa riitoja, vaikka se itse tekee kaikki vaatteensa ja vieläpä muillekin. Ja kun huomenna katselet, niin ei ole sen tytön rinta porossa. Sillä onkin vaatteet yllä eikä vieressä, niin ovat sievästi tehdyt. Omassa tekemässään se on aina, ja sen puolesta siitä pidän. Ja vaate se varren kaunistaa. Näkö ja kokohan on niinkuin Jumala luopi, vaan tavat niinkuin itse tahtoo», sanoi lopuksi setäukko pirttiin astuessamme.