»Iltaa, iltaa! mitä kuuluu?»
»Eipä liikoja, rauhaa vaan. — Tää ilma on kesän sijalla nyt, niin minä näyttelen tätä vaaraa tälle harvijaisvieraalle.»
»Kuka on vieraanne, en muista nähneeni. Jos hyvinkin lienee likeltä.»
»Tämä on minun veljeni poika tuolta toiselta puolen pitäjästä. Ettepä usein ole mahtaneet ollakaan yksillä tulilla.»
»Korpelan Tapani», sanoi Mari ja lähetteli minuun semmoisia silmäyksiä, etten tiennyt minä, minne katsoa ja mitä tehdä.
»Olenhan kuullut puhuttavan», jatkoi Mari ja tähysti yhä.
Minä ajattelin sanoa, että olimme yhtä aikaa rippikoulussa, vaan mikä lie ollut, etten saanut suutani auki. Minä neljänkolmatta vuotias poika, reimaluontonen, aina rohkea ja suupaltto ennen, seisoin siinä kuin lapsi ujona. Luulin että hänen silmänsä kiertää nukka vierutakissani ja sen pystykauluksessa, repaleisessa silkkihuivissani ja siintyneessä paidankauluksessa.
»Häpeä sanoa, kipeä kärsiä: minä en jouda vieraita viemään huoneesen, ja muut on ihan joka kynsi potun panossa. Ei ole ristin sielua talossa kotona muita kuin minä, ja minun täytyy näitä lehmämullia hoitaa ja ilta-askareita tehdä, etten jouda en päätäni sammuttamaan. Niin saapi aivan rautahammassa käydä tuokin ensikertanen vieras. Vaan tulkaa huomenna, niin sitte on miehet kotona, tulkaa niiden kanssa rupattelemaan», saneli Mari.
Setä naurusuin arveli:
»Ei me tänne sinun luoksesi nälän tähden tultu, vaan sinua katsomaan, itseämme näyttämään. Jää terveeksi!»