Katkeamaton viha istuutui sydämmeeni siskoani kohtaan, ja yhä hän osasikin sitä kartuttaa. Eikä se ollut kiitettävä sopu Sampankaan kanssa. Pakostahan sitä piti hoitaa silloin kun olivat näkemässä, vaan kun lie kahden jääty, niin sai elää omillaan. Minä pojan kiles en malttanut pysyä siinä yhdessä sijassa aina kuin vanha koni. Vilhakka luontoni ei asettunut, vaikka kuinkakin kuritettiin. Senpä huomasivat vanhuksetkin, että ei tule oikeata lapsen hoitajata, jos miten opetettaisiin.
IV.
Vankeudessa.
Kun minusta ei tullut vanhuksille kelpaavaa kalua, jätettiin minut kotiin yksinäni silloin kun muut kesäseen aikaan siirtyivät töille ulkokausteella. Pistettiin pönkän taakse. Varsinkin heinäaikana sain olla pitkät päivät vankeudessa.
Muistan ikäni, kun ensikerran jätettiin pönkän taa koko kesäseksi päiväksi. Ruuaksi pantiin voileipä ja kupillinen piimää ja lyötiin salpa lujaan oven päälle. Koetin rukoilla ja itkeä, vaan se ei auttanut. Sinne jäin ja oven edessä itkerehdin siksi kunnes väsyin ja uni tuli. Kun heräsin, tuli sama työ eteen. Syöntiä en muistanut ollenkaan.
Vihdoin viimein tuli äiti ja tapasi minut itkemässä ja silmiäni hieroskelemassa. Niin olin hieronut, että olivat turvoksissa, kohta umpeen turistumassa. Äiti torui ja kielsi hieromasta. Mutta kun niitä karvasteli, niin en saattanut olla hieromatta vieläkään. Silloin tarttui hän tukkaan ja pelmuutti että niskasuonet ruski. Ärjyi, että
»vieläkö itket, hä, vieläkö itket?»
Itkuani kun en voinut pidättää, niin haki sujuvan kepin ja nuhitti sillä kuin lampomusta koiraa.
Huomissa päivänä oli taas sama kohtalo, vaan en silloin tohtinut itkeä enkä silmiäni hieroa, kun äitini tuli kotiin. Ja muistin syödä ruokiani. Ja siitä äiti kiitteli.
Sitä menoa kesti, samaa vankeutta. Siihen aloin tottua sen verran, ettei niin itkettänyt, vaikka eihän tuota olisi jaksanutkaan enään. Tuntui kun olisivat kuivuneet vesilähteet, joista karvas mieli imee kyyneliä. Ainoastaan välistä tuli sydäntä värisyttävä, katkera puuska, niin silloin muutamia pieniä helmiä vierähti kasvoilleni.