Tuohon ikävyyteen umpipäähän haudattuna istuin yksinäni päivän päivältään. Mutta eräänä päivänä alkoi penkin alta kuulua jonkunmoista liikettä, jota minä tirkistelemään ja katsomaan. Vähän ajan perästä näin elukan, joka hiljakseen mateli penkin aluksia, keltasen ja valkean kirjava elukka. Se oli mielestäni ihmeen kaunis ja toivoin, että kun ei milloinkaan menisi pois. Koettelin ottaa käteeni, vaan se kun alkoi kähistä, niin minä näin, ettei se sille kelpaa. Muulla koettelin kesyttää. Hain piimäkuppini, panin sen lattialle eteen sille. Sepä rupesikin paikalla syömään, tokasi kuin lintu aina sitä piimää suuhunsa ja nosti sitten päänsä pystyyn. Aina tokasi ja aina nosti päänsä pystyyn ja sitä tekosta teki kauvan aikaa. Se oli minusta mieleen. Olisin antanut kaikki ruokani sille niin ihmeen kauniille elukalle. Vaan sepä aikansa syödä vintattuaan vetäytyi kokoon niin kummalliselle kiemuralle, että sitäkös ihmettelin ja rupesin taas ottamaan käsiini. Vaan se rupesi kähisemään ja pani suunsa niin vihasen näköseksi. Sitten kun heitti sähisemästä, niin lipsutti ja luikutti kieltään niin vikkelästi, etten erottaa tahtonut. Minä kun näin, ettei sille kelpaa minun hyvittelyni, niin annoin rauhassa nukkua siinä lattialla. Istahdin vaan viereen ja katselin sitä keltasen kirjavata, somasti tehtyä vyyhtiä. Olisin suonut olevan sen käsissäni. Mutta se aikansa siinä oltuaan oikaisihe hiljalleen suoraksi ja lähti mutkaillen mennä loirottamaan pois penkin alla olevasta reiästä, joka oli lahossa seinähirressä. En olisi mielelläni päästänyt ja tartuin häntään, kun oli siinä reiällä menossa. Vaan se oli kylmä ja liukas, niin luiskahti kuin matikan pursto ja niin se meni. Tuntui elämäni paljon hupasemmalta, kun olin saanut semmoisen toverin kanssa oleskella.
Huomenna kun jäin taas siihen entiseen tilaani, niin odottelin tulevaksi sitä eilistä kaunista elävää. Ja kun ei sitä näkynyt pitkään aikaan, luulin, ettei tulekaan. Mutta vihdoin kun jo olin herennyt odottamasta, havaitsin kirjavan elukan kuljeksivan penkin alla. Heti pyöristyi silmäni, ja kun niissä päivän valossa kimalteli vedet, niin se elukka toisinaan välähteli silmissäni koiran korkuisena ja ne kirjavat sen selässä oli niin moniväriset, ett'ei siihen olisi piisanneet vesikaaren kaikki värit. En joutanut siekailemaan, vaan kopoin piimäkuppini, vein eteen, ja se rupesikin syömään entisellä tavallaan ja loikuili eilistä rohkeammin ympäri pirttiä. Paistoipa aurinko muutamasta ikkunasta lattialle, niin hän siihen päiväpaisteeseen vetäytyi taas semmoiselle kiemuralle kuin eilenkin ja minä rupesin viereen köllöttämään. Siihen nukuimme kumpanenkin. Kun heräsin, niin se lasista tuleva pienonen valolevy oli kulkenut monta kyynärää syrjään eikä näkynyt makuutoveria. Hyppäsin katselemaan ja havaitsin ilokseni, että se oli siellä piimäkupilla appamassa. Menin sinne taas luokse, ja nyt ei ollut mihinkään ikävätä. Sekään ei arastellut enään, vaan antoi silitellä itseään.
Joka päivä tuli se kun palkattu sinne pirttiin ja alkoi itsestään etsiä piimäkuppia, jonka minä heti juoksutin eteen. Tarjosin voileipääkin. Leipää toisinaan tokasi, vaan voita ei huolinut, lieneekö suolaa moittinut.
Pyhänä ja silloin kun oli muita ihmisiä kotosalla, niin ei näkynyt sitä. Minä kerroin kauniista elukasta muille, vaan ne eivät saaneet päähänsä, että mikä se olisi. Luulivat, että mitä lienen kerran unissani nähnyt, niin sitä muistelen, ja siihen luuloon jäivät. Minulle oli ihan sama, jos jäivätkin. Minut kun jätettiin vaan yksinäni, niin se silloin tuli. Oli koko pitkän kesän jokapäivänen vieraani, ja minä pidinkin siitä enemmän kuin veli Sampasta ja sisko Katrista.
Vaan syksykesällä äiti tuli keskellä päivää kotiin rieskan tekoon. Minulla oli paraallaan vieraani luonani piimäkupin vieressä kiemurassa. Se äidin nähtyään alkoi hommata pois lähtöä. Vaan äiti koppasi halon ja löi kuoliaaksi sen elukan. Minä itkemään katkerasti. Itkin, enkä voinut asettua, vaikka käskettiin, ja siitä sain taas kuria, että olin tottelematon.
Muut kun tulivat kotiin, niin äiti kertoi heille koko tapauksen ja miten minä olin niin houkka, että itkin käärmeen kuolemata. Siihen muut sanoivat, että
»ei ole paljon ihmisen luuta, kun semmoista säälii. Kuoharikin kammoksuu käärmettä, niin tämä meidän lapsi syöttää ruokansakin käärmeelle.»
»Käärmeen tuo lienee sukuakin, kun hän on niin tottelematon», sanoi muutama joukosta.
Tuota heidän puhettaan en ollut kuulevinani, surin vaan sen käärmeen kuolemaa. Juoksin pois katsomaan rauniolle, jonne se oli pantu, että eikö se alkaisi virota. Vaan eihän se vironnut, joka kerran kuollut oli ja jonka pää oli aivan repaleina.
Karvas oli mielestäni katsella kuinka se siinä kuolleena makasi.