»saattaa sika syödä ne naimaeväät. Taitaa pitää minun lähteä tästä akkaperiin, ei tässä panna semmoisia ryökkinöitä vielä emännäksi eikä taloutta sotkemaan, se on selvä tosi.»
»Tutki veikkonen ruumiissasi, että leipä lapselle parasta, mikä sinullekin vielä. Työnnä vaan leipää laipiosi rakoon, niin sillä asettuu vielä sinun naimahommasi», tuumaili Pekka pönäkästi. Hän oli näet ennestään huonoissa väleissä Sampan kanssa, niin viitsi sanoa vastenkin.
Minä arvelin, etten virka mitään.
Vieras, jolla leuka jauhoi kuin mylly, alkoi leivän seasta puplattaa, että
»omansahan se on itsekustakin hyvä. Ja kyllähän Harjulan Marissa on näköä ja kokoa. Sillä se voi vietelläkin semmoisen, joka ei tunne hänen tapojaan. Jos takki tavat sanoisi, turkki juonet tunnustaisi, niin ei moni kiittäisi. Vaikka kahdenhan tuo on kauppa ja kolmannelle korvapuusti. Enkä minä tahdo puhua suden enkä lampaan puoleen, vaan minä, joka olen pahasta penikasta hänen kanssaan ollut ja tiedän niinkuin oman itseni, niin tuttavan vuoksi sanon, että yhdellä sanalla sanoen: sillä ihmisellä ei tee kukaan mitään. Ja olisiko se siinä enää semmoisten vanhempain lapsi, kun olisi kelpaava kalu? Jo olisi sen näkönen ihminen aikoja korjattu.»
Ja sitte rupesi eukko Marin vikoja luettelemaan yksin lukien kuin helmiä nauhaan, eikä ne tunnustaneet loppuvankaan. Minä sitte viimein katkasin ja sanoin, että
»kyllä minä kaikki uskon sen teidän puheenne, vaan minä uskon valeeksi. Minä otankin vaan vaimon itselleni, ja silloin olette viisas, kun ette virka koko asiaan mitään.»
Vaan silloin syttyi kuin katajapehko tuleen. Jokainen rupesi kutkuttamaan kuin Wenäjän käräjissä ja tahtoi, että hänen äänensä piti kuulua yli muitten. Isä pieksi nyrkillään pöytään, että lasit seinillä tärisi ja äystäsi, että
»jos vaan sen ihmisen tuot tähän taloon, niin sillä kertaa lyön sääret poikki ja talutan salolle itsesi, eikä ole asiata takaisin, sen saat pitää varanasi.»
Äiti ja Liisa solventivat yhteen ääneen: