»joko sinä sen Räikön kuokoksen sait kivitetyksi?»
Pekka ei joutanut minulle vastaamaan mitään, vaan tarttui äidin sanaan ja kysyi:
»Mitä nyt vieras tietää?»
»Tietääpä tämä sen, että Tapani pyhän aikana kylämatkoillaan on kihlannut morsiamen», sanoi äiti tekonauru suupielessä.
Pekka kilmahti kysymään, että
»kenenkä?»
»Sen Harjulan kaunokin. Tiedäthän sinä, että paraassa se on vievän mieli!» sanoi äitini ja yhä ivan hymy veti suunreikää korviin päin pitemmäksi, että hampaat alkoivat näkyä.
Pekka tunsi, että minulle on apu tarpeesen. Hän kiljahti ilosesti:
»Se on oikein, että luu koirille. Se ei ole satu eikä tapaus, jos mies kihlaa morsiamen. Ja kun ottaa, niin ottaa semmoisen, joka näkyy kaivolta kotiin. Hönkä on aina hönkä. Niin sanotaan hevosestakin, että kiitä pientä, moiti suurta, vaan istu ison rekeen.»
Samppa alkoi mupatella, että