XXII.
Mäkelän loiseukko sanansaattajana.
Setälän emäntä ei ollut asiasta jäänyt huolettomaksi. Hän laittoi heti sanansaattajan kotiini, Mäkelän loiseukon, joka oli siihen työhön kuin luotu: kielevä, talon sukulainen, pintapuoli harmaassa keretissä. Sen oli asiana kertoa minun käyntini kosimassa ja oikein juurta jaksain maalailla Harjulan Marin kehnot puolet.
Kun eukko tuli, arvasin asiansa, vaan en ollut tietävinänikään. Ilosesti laulellen teeskelin töitäni. Semmoisia vähäsiä kahmerehtamisia oli siinä kartanossa, kun kevättouvot oli vasta pantu: veräjien laittamista, kartanon siivoamista, rekien ja muitten kesäteloilleen laittamista, joitten kanssa minä rahmelehin siellä ulkoilmassa. Muu rahvas oli vierasta puhuttelemassa. Ne eivät olisi joutaneet ei päätään sammuttamaan, niin tolkussa kuuntelivat sen akkaluhjan lörpötyksiä, joka yhtenä rutinana meni kuin sotkupata. Renki Pekka vaan jouti työhönsä. Hän meni jo noustuaan kantelemaan kiviä kesantopellolta.
Jopa käskettiin meitäkin Pekan kanssa aamiaiselle.
Rahvas oli kaikki eri tuulella. Sitä renki Pekka, joka ei tiennyt vähääkään aavistaakaan, näytti vähän kummeksivan, seisahti lattialle ja oli kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtynyt. Minä vaan hölmyilin kuin rosvokoira enkä ollut huomaavinani mitään, vaikka isä jo katseli kuin olisi miehen syönyt ja toista katsoisi syödäkseen. Äidilläni oli suu murrollaan ja silmät kiilui, käveli levottomana, näytti kuin paras lehmä olisi metsän peitossa. Veljeni Samppa seisoa tarvotti keskellä lattiaa, silmät nurin päässä kuin pistetyllä vasikalla, eikä väistynyt tieltäni jos satuin kautta kulkemaan, seisoi vaan sijassaan kuin variksen pelko kylvöpellolla. Liisa käveli rauhatonna tyhjää toimitellen, kasvot harmista kylmetyksissä. Näytti kuin olisi äitinsä perintö varastettu. Siskoni oli tavallista ilosempi, kävellä kapsutteli ja sinne tänne viilteli tyhjää hakien, suu vähän naurussa heitteli minun päälleni katseita, joilla näytti antavan tietää, että kohta tulee tuskan soutu, että taisi sattua nyt kala Hannuksen verkkoon. Mikko, kymmenvuotias poika hökäle seisoi avossa suin eikä näyttänyt tajuavan tälle ilmalle, välmötti vaan viatonna penkillä. Se vieras kulta ei ollut älyävinään mitään, puhua möpätti yhden ja toisen kanssa siellä karsinan puolella. Alta kulmainsa lähätti toisinaan pitkän katseen, niin pitkän ja sitkeän, että näytti sillä käärivän minut kapaloon.
Ruoka oli valmis pöydällä. Me Pekan kanssa työnnyimme syömään, ja siihenpä alkoivat kokoontua muutkin. Vieraalle oli tuotu vähän niepseämpiä ruokia sinne karsinapäähän pöytää, johon se käskettiin istumaan. Niin siihen asetuttiin istumaan ympäriinsä kuin lähtevään veneesen.
Äiti pani puheen alkuun, jota minä jo odotin, kuin hepo kesää, että millä äänellähän se nyt mahtaa panna. Äiti sanoi, että
»tämä vieraspa se tietää uutisia.»
Minä en ollut kuulevinani, kysyin Pekalta, että