»Sitä ei tarvitse teidän tietää, se on aivan sama saaliillenne kuin sitä ette kysykään ja vielä paljon helpompi hengellenne. Minä pääsen taluttamatta sitten, kun minä lähden, ja vieras tietää talosta lähteä, kun on tietänyt tullakin. Minulla ei ole kiirettä koskaan, enkä myöhästy mistään.»
Muori löi jäsäytti vihasesti ovea kiinni ja lausui mennessään, että
»nyt ei kiitetä, kyllä minä nyt tiedän mikä on merrassa.»
Kun tulin sedän taloon, siellä emäntä otti kirkkoon minut. Se potuutteli oikein aika tavalla mokomasta käytöksestä kyläretkelläni. Ajattelin että ei nyt pidot parane, jos ei vieraat vähene, ja pistin pillit pussiin, lähdin kävelemään kotiin. Emäntä kankutti jälkeen ja uhkaili, että
»menehän huoletta kotiin, meren sinä kierrät, vaan miestä et kierrä!»
Minä naureskelin ja ivalla tuumailin, että
»harvoin on hätä-ääntä kotiin tuotu. Pakottaako teillä pernaa, vai onko sydänala ronkasta kipeä, kun niin tuskittelette?»
Ja niin lähdin taipaleelle. Mitäs se nyt tie neuvoi? En minä tiellä nähnyt mitään, minä kulin kuin sokea taipaleella. Jalat kulki tietä, vaan ajatukset asustivat eroamattomasti Harjulassa. Ja jos ne sieltä irtausivatkin joskus, niin toivat ne Marin mukanaan luokseni. Ja kaikki mitä minä silloin näin yhdistyi häneen. Minä astelin kuin suloista unta nähden, kulin kuin toisessa maailmassa.
Nuo hyiset tunteet, joita oli kasvanut rintaani elämäni kuluessa ja lakkaamatta synnyttivät kylmää tuulta, joka vei usein harjan majastani ja viljan saraltani ja karkotti kaiken lämmön elämästäni, ne tunteet olivat nyt poissa. Ja sijassa oli tunteet niin mieluiset kuin kukkien tuoksu.
Mutta oli mielessäni jotain painavaakin, rauhatonta. Siinä oli se entinen kaipuu. Mutta nyt se oli selvänä, ketä kaipasin.