Menin kesantopellolle, rupesin kaivamaan koloa suuren kiven viereen, että hukutan sen kiven siihen koloon kyntäjän ristinä olemasta pois. Tuokion perästä tuli se vieras akka sinne työpaikalleni, niin lauhkeana kuin lammasnahkanen tuppi, ja alkoi tuumia lopotella.
»Heitä sinä nyt ajassa pois se Harjulan Mari mielestäsi, sillä minä tiedän ettei hänestä ole sinulle kumppaniksi. Ja minä tiedän miten sinä olet työllä ja totuudella riehnannut talosi tuohon kuntoon, ja kaikin puolin olet kunnon mies ja vanhuksesikin sinusta pitävät kaikkein enimmin. Mutta äsken vannoi isäsi tuolla kartanossa, että jos vaan sen ottaa, niin joutaa jalkoihinsa, tie eteen, keppi käteen suoriaa miehelle.»
»Mistä se tietää sen niin kehnoksi? Eihän ole nähnyt ilmoeläissään koko ihmistä?» kysyin minä totisesti, vaikka hyvin tiesin, että eukko oli juuri se, joka vanhuksilleni panetteli Maria.
»Hyvä kellohan se kauas kuuluu, vaan paha paljoa etemmä. Kyllä sen ilveet tietään kolmessa kuvernöörin läänissä. Etkö sinä tiedä, että paremmin se sana kyydin saa kuin huono herrasmies. Kaikkenahan se menisikin, kun se ei olisi ympäri maailman naurettavana ja jokaisen sormellaan osotettavana. Mokoma rutkale.»
Loppui kärsivällisyyteni, vihasta kihisi korvani.
»Jos et silmänräpäyksessä tuki suutasi ja korjaa luitasi pois, niin kummat tulee!» karjasin ja polkasin jalkaa, että kenttä jytisi.
Akka säikähti, törmäsi pois minkä jaksoi ja parkasi mikä kulkusta lähti, sylki ja siunasi, peppuroi kuin kukko tappuroissa ja rukoili Jumalaansa auttamaan sekä minua että itseään. Siitä kun selvisi, niin yritteli vielä puhelemaan, vaan minä yritin jälkeen ja sanoin, että
»jos et katoa meiltä ennenkuin minä tulen syömään, niin silloin näet yhden kumman kerralla, et selviä niin vähällä kuin nyt.»
Akka lähti tuhkien kävelemään, eikä ollut pitkä aika ennenkuin mennä lenttasi piennarta myöten kotiinsa päin suuri kannannainen mytty selässä. Sen oli äiti sille laittanut muka hyvän sanoman tuojalle.
Teeskelin työtäni. Alkoipa aivojani kierrellä kummallisia ajatuksia, rinnassani mateli outoja tunteita, jommoisia en ennen ollut tuntenut. Istahdin kuopan laidalle ja vaivuin ajattelemaan, että onko tuo nyt totta, että tämä kotini täytyy jättää sen tautta, jos otan Harjulan Marin vaimokseni. Ei se sovi maille eikä halmeille semmoinen homma… Ei se ollut kuin sitä hurausta vaan, kun tuon akkaruhnun puheesta raivostuivat. Vihan vimmassa sitä tulee sanotuksi liiemmaksi vaikka kellä, vaan viha kun menee, niin silloin on paikat paikallansa, asiat entisellään. Pyörähdin taas työhöni, aloin kuokkia kolon pohjaa ja aina kun sain multaa irti, luoda tomautin lapiolla penkereelle ja arvelin että aika on aikaa kutakin: on ollut ja mennyt ne isän uhkaukset. Nyt voipi jo isä katua sitä kovuuttaan, kun se kumminkin pitää minusta niin paljon työni teon tähden.