Vaan kun jo oli ilta tulossa eikä käskeneet minua puolipäiväselle, niin ajattelin että nyt on vika myllyssä. Ei ole nyt hyvä jalassa, ei ole ennot entojaan, ja uudestaan palasi ne äsköset ajatukset päätäni vannehtimaan, ja taas kangerti aivoissani sen akan puheet ja isän uhkaukset, alkoipa kahertaa niin mielessä, että mieli työ seisoskelemaan. Koetin kyllä takertua aina työhöni ja sillä tavalla saada hälvenemään ne painavat ajatukset. Ja vähän ne kaikosivatkin, vaan heti tulivat takaisin ja toivat joukon uusia ajatuksia mukanaan. Ja niitä alkoi ilmaantua kuin korppeja raadolle, niitä tuli joka suunnalta.
Istahdin kolon paltteelle.
Päivä oli loppumaisillaan. Yön rauhaan hyvästi jättelevä illan rusko punasi korkealle taivaan rannan jyrkkiä seiniä, syleili harmaita kallioisia vuorien rintoja, ystävällisesti suuteli järvien mutkikkaita heinikkorantoja. Minä olin kuin reestä pudonnut ja tielle jätetty. Katselin aikani niitä kultalaitasia pilvenmöhkäleitä, jotka hiljalleen omia aikojaan uiskentelivat ilman avaruudessa.
Minulla yhä vaan tunkeusi syvemmälle ja syvemmälle ajatus, että täytyykö minun jättää tämä kotini, jonka melkein oma käteni on tämmöiseksi tehnyt, jonka itse olen työlläni ja toimellani pelastanut perikatoon joutumasta. Usein olen ollut sairas työn tähden, kun en säästänyt ruumistani, selkäni on poikki ollut ja kädet ajetuksissa, käsivarret kankeina juurikoitten repimisestä, kivien vääntämisestä ja muusta puskemisesta. Ja nämäkö kaikki vaikean työni hedelmät pitää uhrata sen tähden, että otan vaimon oman mieleni mukaan? Saisin pitää nämä kaikki, jos ottaisin Tervon Matleenan, tahi jonkun muun kerettiläisen, jonka he mielensä mukaan valitsevat ja laittavat kuin kerjäläiselle voileivän. En, en vaikka kaaret syliin tulkoon, niin en saata ottaa muita kuin sen, joka itselleni kelpaa. — Punaltelin päätäni ja arvelin että ei se ole totta, että isäni on niin kova. Kunhan kuluu aikaa, että saavat tietää Harjulan Marista hyviäkin puolia, niin muuttuu ääni kellossa. Minä nyt heittäyn etten virka enempi kuin kanto, jos ne mitä puhuisivat tästä asiasta. Tottapahan kyllästyvät ja jättävät minut rauhaan. Ja lopulla käypi samoin kuin Komulan Ristolle. Sitäkin vastusteltiin ensi alussa Ilkan Lyyliä ottamasta, vaan kun näkivät, että siinä ei auta ei juonet eikä kauhut, niin lopussa tuli hyvä kaunis. Sen käypi samoin minun kohdassani ja minä otan Harjulan Marin, siinä ei auta ei laupiaat silmätkään. Minä en huoli mistään, vaikka päällään pyörisivät.
Menin kotiini ja kun tulin pirttiin, niin huomasin että Samppa makasi kipeänä loukossa. Renki Pekkakin oli tullut kotiin eikä näyttänyt olevan oikein puhelivussaan. Jokainen äkötti olojaan kuin pottu piimävellissä. Siskoni hiljakseen itkeä puhki muutamassa sopessa. Hänelle minä sanoin:
»Kenenkä turkkia sinä olet ruvennut paikkaamaan?»
Hän luikasi pihalle eikä virkannut mitään, hän eikä muut. Mutta minä paneusin iloseksi ja heittäysin rohkeaksi, volkuilin vaan kuin susi puhteella, viheltelin ja itse kullekin lähetin jonkun sanan niinkuin täyksi, että eikö siitäkään selviäisi kielen kantimet. Vaan siitä ei tullut apua, könöttivät vaan kuin puuhevonen.
Renki Pekka se alkoi puhella, kun näki että minä olen sitä vailla. Ruvettiinpa taas syömään, silloin otettiin minut ja minun morsiameni käsille. Ruvettiin oikein miehissä topuuttamaan siitä, kun olin Samppaa ruhtonut. Pekka tuumasi, että
»syystä on sepälle palkka. Mitäs hän menee syyhyttä saunaan. Siitä tietää mies panneensa vasta aluksi paitansa toisen porokattilaan. Sen nyt viisas olisi tiennyt lähtiessäänkin, että siellä ei kunniankukko laula.»
Isäni vihastui Pekalle ja alkoi niin koston kiihkosella mielellä puhella: