»Kurikka on orren päässä, pala patsaan nenässä, ei kuiva eikä märkene. Kunhan Samppa joutuu emosolalle, kunhan mies kasvaa, hammas karkiaa, niin kyllä kurikka orren päästä putoaa. Varokoon Tapani sitä vaan. Tulee vuoro vielä vieraiksi, ja kun sattuu, niin lisän kanssa se nousee voi porosta.»
»Vaikka Samppa eläisi sata vuotta ja pyhäpäivät päälle, niin ei saa Tapanista ei pukin päitä ei putken polttamata. Suussa on särellä sappi, minkä semmoisella miehellä kuin Sampalla, Tapanin rinnalla», puheli päättävällä tavalla Pekka.
Vaan siitäkös yltyivät koko joukko Pekan päätä panemaan, niin Pekka tiesi olevansa messussa. Ne rupesivat jokainen paahtamaan kuin käärmettä pyssyyn, että Pekka rievulla ei ollut tuumaa tulevata, täytyi kuunnella valmista. Siinä sai Pekka kuulla syntiluettelonsa, miten hän pikkupoikana oli isänsä vanhasta takista napin ottanut omaan takkiinsa, ja miten hän kerjätessään Pietolassa oli taikinan juurta syönyt ja antanut toisillekin kerjäläispojille, ja miten Rikkolan kanoja oli kerran ajellut, että olivat ilmassa sinkoilleet ja hätäyksissään lentäneet Tuhkalan muorin maitohuoneesen ja siellä viilit sotkeneet kuin puuron ja vellin ja rypeneet itsensä viilissä että talveksi oli tullut vasikan juomista, kun oli pesty ne kanat, ja kukko oli parkunut pestessä, että piika Riitulta oli korvat särkyneet ihan rämäksi, ettei kuule muorin toruntaa kuin vähän himinätä vaan. Tuo viimeinen paha teko mieli minua vähän kutkuttamaan. Pekka luuli, että rupean vuoroni hänen puolestaan puhumaan ja hänen puoltaan pitelemään, vaan en virkannut mitään, olin ääneti kuin säkki loukossa. Pekka tunsi, että hän on nyt joutunut alle kanteen, niin ei hänkään virkannut mitään, antoi heidän kankatella ja marmatella mieliään myöten.
Semmoisenaan se meni. Me tuuman tokeesta ruvettiin Pekan kanssa, ettei milloinkaan virkata mitään, niin niiltä yksipuolelta loppuu lappaminen, kun eivät saa tulta ahjoonsa. Vaan sepä ei loppunutkaan, näytti vaan siltä, että kiltausivat siitä vaan kun emme vastustaneet. Rupesivat, missä vaan saivat, keskensä kärhäämään kuin koirat kylän sikoja, ettei ollut yön rauhaa.
XXIII.
Tuoni käynyt Tervolassa.
»Mitäs siellä nyt Pokke haukkuu, kun säköö, että luulee tuleen syttyvän?» sanoi äitini muutamana Elokuun iltana kalakaukeloa iltaspöytään tuodessaan.
Isäni oli liesihiilloksesta tulta päreesen virittämässä. Päre kun oli syttyä hulmahtanut palamaan, pisti hän sen uunin nurkassa olevaan rautapihtiin ja sanoi: »Se on vanha sana, että silloin tuli päreesen kun kuhilas pellolle.»
Sitte hän hiljalleen astua löntsi pöydän päähän, jossa hän tavallisesti asuskeli, ja istahti ikkunan pieleen. Muu väki, joka oli vasta ruispellolta leikkuusta tullut, istuivat iltasta odotellen alakulosina ja väsyneen näkösinä ympäri pirttiä mikä missäkin, sanaakaan haastelematta.
Yhä alkoi Poken haukunta kuulua kovemmasti. Isäni katsoi akkunasta ulos ja sanoi: »Mahtanee Kanalan halmeen leikkaajat tulla tänne yöksi. Taitavat olla leikkuussa: tässä illan kuhjassa sieltä kuului puheen pälinätä… Kylläpä tosiaankin Pokke räsöttää. Eihän vaan se Kanalan rengin pöyskä härnänne tuota koiraa? Ruvetkoonhan sen kanssa pahoin päin pelihtemään, niin kyllä siitä saa vetimensä. Vaan elköön panko pahakseen, jos nilkastaankin löytää… Kyllähän sen kalu härnää, kun niin äkäsesti räseltää kuin tuli katajapehkossa. On silloin mieli vähässä aikusella tolvanalla, kun koiran hännässä… Ei, yksi nainen sieltä tulla kiskoo. Kävellä silpoo semmoista hojakkaa, ettei häntä perää tavota.»