Renki Pekka istui toisessa poskessa pöydänpää-ikkunaa ja kurkisti ulos, sanoi totisesti, että
»kyllä tulee äkäsesti, tulla tohkasee kuin höyrypaketti markkinahaminaan täynnä herroja ja mustilaisia.»
Jokainen naurahti pikkusen kuivan naurupalan ja kapasi ikkunasta katsomaan ja tunnustelemaan tulijaa. Eipä tuntenut kukaan, ennenkuin aukasi pirtin oven ja työntyi sisään, astui tasasesti keskelle lattiaa, sanoi kainon hyvänillan. Jokaisen kautta kierteli sitten ympäri pirttiä kättä tarjoten tervehdykseksi, pistipä kättä Renki Pekallekin, joka istui kuin tuomittu sivupenkillä. Pekka katsoa tuikasi terävästi vieraan silmiin, niin kysyvän näkösen katseen, että mistä tämä tuli?
Vieras istua röhähti peräpenkille kuin tavallinen heinäruko.
Äiti kysyi:
»Mitäs sitä nyt kaukavieraalle kuuluu?»
Vieras vähän arastellen sanoi, että
»eipähän tuota semmoista kuulu, jota ei olisi jo ennenkään tapahtunut.»
Tuo sana »jota ei ole ennenkään tapahtunut» punasti kaikkein kasvoja ja pyöristi jokaisen silmät. Kaikki kuuntelivat höröllä korvin varmempaa selitystä, mitä tuolla makasi niitten umpikuljusten sanojen ja salaperäsen mielen takana. Äiti tulehtunein kasvoin ja palavin silmin kysyi suusta sanaa katkasten, että
»mikä todellakin on tapahtunut? Onko kuolema käynyt vai mitä? Totta vissiin oli pätö asiaa, kun näin pitkän matkan kiireinnä työaikana olette lähteneet astua kutostamaan?»