»korea on kutsuttu vieras, kutsumaton koreampi.»
»On se niin korea, että sille tarjotaan luut lihoista, päät kaloista, kuoret leivistä kovista ja saa seistä oven suussa orren alla, kahden kattilan välissä, kun sinne menee kärkkymään», sanoin minä hyvin kolkolla äänellä.
Pekka kävellä vihmoi kotiin, minä jäin työhöni. Leikkasin muutaman lyhteen, lähdin huvikseni kävellä völäilemään pitkin piennarta. Menin metsään, istuin kivelle. Pullistui poveni, kun ajattelin miten halulla olisin tahtonut nähdä vielä kerran setääni edes elottomanakaan. Köllähdin kiven viereen, pääni mättäälle, takkini liepeillä peitin pääni, ettei nuo harvat alakuloset sääsket tulisi viemään viimmeistä rauhaa, ja antausin muistelemaan ystävääni. Vaan siihen nukuin lehtikoivujen ja kuusten hiljasessa hymyssä.
Olihan muutaman sormihaaran päivä kiertänyt puolta päivää kohti, kun sekavaa unensotkua nähdessäni unimieliin kuului outo korahdus. Silmäni pyöristyivät ja edessäni aivan likellä näin pilkkaotsasen hevosen, pää viidentenä jalkana, sieramet höröllään, katse tutkivan terävänä, minua lähenevän niin vakaisin askelin, ettei kaulassa oleva kello vahingossakaan kalahtanut. Taas korahti sieramet kummastukseksi minun siinä olostani. Minä en liikahtanut, katsoin vaan sen hevosen kujeita. Se yhä vaan vähä väliin korahdellen läheni. Jalkansa näytti jokaisella siirroksella panevan sillä varan maahan, että tarpeen tullessa ovat valmiit viemään. Kuta lähemmäs vetäysi, niin sitä ystävällisemmästi alkoi katsella ja ympäriinsä haistella ikäänkuin tahtoisi minua auttaa. Siitä nousin ja puhuttelin vähän sitä hevosta, joka näytti iloissaan olevan siitä, että pääsin ylös.
Nyt olin kuin uusi mies, oli kuin olisi tuuleen hävinnyt rinnastani se pakottava kasa. Luonnon rauhallisuudessa olin saanut kuitata sitä yöllistä rauhattomuutta ja univelkaa. Irtonaisin mielin kävellä rihmoin kotiin. Pekka oli tullut leikkuuksen rinteesen. Minä menin kotiin aamiaista etsimään. Siellä oli Tuonelan tyhjyys ja kuolon hiljasuus. Vanha vapiseva harmaapää ruotimummo pirtin ovisopessa sukkaa kutoa jampi ja kissa keskellä lattiaa miessä huoletonna maata motkotti. Minä rohmuilin ruokaa, söin mitä löysin. Makupaloja ei ollut saatavissakaan, ne olivat lukon takana. Suolamuikkuja, piimää, leipää työntelin nälän silmään. Lähdin siltä silmääni Pekan luo pellolle. Leikata rotistimme kuin kilpaa koko pitkän pitusen lauvantai päivän, että yksi jurmitus kuului ryömylleen painuneen rukiin rinteestä.
Maanantaina puolisten edellä Pekka pijoustaan nostaissaan leikkuuksen rinteestä ilosesti sanoi, kun huomasi peijaismiesten kekkasevat päät vilkkuvan rukiin yli:
»Nyt se tuo joutilaan valtakunta kotiutuu. Nyt se on mennyt suusta, vaan ei mielestä. Ne on peijaat likellä, vaan pahalla puolen.»
Minunkin toinen suupieleni jo vetäysi nauruun, vaikka ne koko pyhän ajan olivat niin kontetuksissa, etteivät puhumaankaan sujuneet. Mekin lähdimme puolipäiväselle ja pirttiin tultua havaitsimme kaiken rahvaan kotona rekottelevan, niin ilosena kuin saaliin jaossa. Liisa veisaili hiljalleen tyytyväisenä, vaan kasvoilla ivallinen ylenkatse silloin kun hän katsahteli meitä Pekan kanssa sinne sivupenkille, jossa me alakulosina istuimme, kuin valmiin katsojat. Isä, äiti ja sisko ja toiset veljet puhuivat vilkkaasti pöydän latvalla siitä, miten pitää ruveta purkamaan sitä testamenttia, jonka veli vainaja on tehnyt vaimonsa kanssa, että pääsee perilliseksi veljensä talouteen. Isä sanoi kuulleensa muutaman niistä peijaisvieraista sanovan, että se ei ole tullut se testamentti vahvistetuksi. Silloin muitten silmistä paloi voiton liekki. Isäni aikoi lähteä kaupunkiin puhumaan asiasta erään virkaheitto tuomarin kanssa. Siihen hän tuntui luottavan, että kyllä se parastaan koettaa, kun lupaa osan saaliista. Liisa veisaili vaan, ei näyttänyt välittävän koko perintöjutusta.
Ruotimuori tuli sanomaan:
»Potut on pehmeät, kiehuvat ihan liemeksi, jos ette käy pois.»