Äitini sen kuultuaan lähti ruokapuuhaan ja heti toikin pottumaljan pöydälle ja muuta siihen lisäksi, että tuokion perästä oli pöytä täynnä ruokatavaroita. Siinä oli peijaistulijaisia: muutamia ryynipiirakkaita, joista kappale meille Pekan kanssa eteen pistettiin äänettömästä päästä ja melkein samalla silmänluonteella kuin koiralle.
Syötyään isä lähti kaupunkiin tuomarin pakinaan. Muut suti puti töihinsä ilosina. Minä ainoa tyhjän kaipaaja olin alla päin pahoilla mielin kaiken kallella kypärin.
XXIV.
Luullaan hulluksi.
Ei ollut mitään puhekumppania minulla muuta kuin tuo renki Pekka, kasvava hulivili poikaketale. Ja ne tarinat eivät olleet mitään mieltä keventäviä, joita hänen kanssaan voi puhella. Syvimmät tunteet täytyi salvata sydämmeensä. Vaan eipä se pato kauvan kestänyt, ennenkuin alkoi yli äyräitten kuohua. Täytyi etsiä semmoinen toveri, joka voi sulun aukasta, ettei pato murtuisi.
Eräänä päivänä päätin lähteä Harjulan Marin luona käymään. Kävelin rantaan, ajatukset kevensivät jalkani, pitkiä tulivat askeleet. Rantaan päästyäni hyppäsin veneesen ja nykäsin purjeen päälle. Ähmä vihuri otti mukaansa, lennätti venettä kuin lehteä, että muutaman tunnin kuluttua olin matkani perillä.
Mari otti ystävällisesti minut vastaan ja hänelle kerroin asiani ujostelematta, kerroin mieleni tilan pohjaa myöten. Hän kuunteli. Lausui viimmein:
»Enkä nykyjään mene vielä naimisiin, vaikka kuin hyvä tulisi tahtomaan: siihen lystiin kyllä kerkiää oiki kiirein. Sen kyllä sanon kerrassaan, että poissa olisin älyltäni, kun rupeaisin semmoiseen joukkoon päätäni kaupalle, kuin on teidän talossa. Säärenihän oli aijottu ensi näkemässä katkasta, kertoi tuo Mäkelän huonemiesmuori, joka oli kuullut uhkauksen. Ja sinuthan kuului aijotun ajaa suineen puineen pois kotoasi, kun minut vaan ottanet eukoksesi.»
Minä sanoin, että
»paraiten se pappikin panee, minkä semmoiset akat. Vaan kyllä siinä on vähän perääkin, ei se aivan emätöntä ole. Mutta se on juuri sen akan hyvää työtä: sehän tuli aivan asioikseen sinua panettelemaan.»