XXVI.
Appiukkoni.
Menin Harjulaan ilmoittamaan tekoani. Mari kysyi:
»Tokko isälle olet virkannut vielä mitään näistä hommistasi?»
»En ole virkannut, vaan pitää kait sitä sanoa jotakin. Ei suinkaan meidän hommista ilman tule porikkata.»
Minä ajattelin, että itsekköhän minä sitä lupaa ukolta kysyisin, vai ottaisinko jonkun vanhemman miehen niinkuin niitten tapa on. Vaan kumminkin päätin, että itseni edelle ei ole käynyttä. Käyköönpä nyt syvin tai matalin.
Iltapuhde oli, kun menin pereen pirttiin. Ukko vuoleksi kapustapuuta pöydän päässä pärevalkealla. Minä kävelin rohkeasti ukon luo. Paikan laidat housuni polvissa repottivat kuin kukon heltat, parin tuuman pitusia puikkonappia votkotti ikänsä eläneen sarkatakkini rinnassa, vuosikymmenisen palvellut sarkapäällinen, lammasnahka lakki hallitsi melkein hartioille yltyviä tukkiani. Vääräkantaset, kurttuun rytistyneet pieksurontsat suojelivat jalkojani. Semmoisessa asussa tulla sulotin ukolta tyttöä tahtomaan. Puhelin vaan rohkeasti, en ollut tietävinäni, että olisin mitään vailla.
Ukko väliin aina syyteli päälleni pitkiä katseita, näytti siltä kuin olisi arvellut: napit ovat liian pitkät, housun paikat liian huonolla langalla ommellut, kun paikan laidat lepottavat irti kuin kerjäläisen laukun kieli, kengät röhöttävät kuin venäläisen piirakainen ja lakki kuin vanha rastaan pesä. Kaikista näytti hän kuin mitan ottavan katseillaan. Minä vaan ajattelin: katsele vaan mitä katselet. Ei suinkaan minusta silmä osaa ota, eikähän tässä nyt ole tyhjä edessäsikään.
Jopa kiersi puheemme siihen sopukkaan, että tunsin paraan tilaisuuden olevan tarttua pääasiaan. Sanoin suulla julkealla asiani ja kysyin:
»Mitä arvelette puolestanne?»