Pilveen meni ukon naamalauta. Näin, että kohta ei kiitetä, ja aloin katsella matkaa oveen päin, että jos tässä tulee sulhasella taulametsään lähtö. Pysyin kuitenkin asemallani ja tutkin, että minkä värin tuo nyt ottaa.
Ukko alkoi hyvin karmakasti tuumailla:
»Hupsuja niitä ei tarvitse kyntää eikä kylvää, niitä tulee itsestään. Onko se nyt miehen hommia jättää talonsa ja lähteä elolta elettävältä tielle tietymättömälle, höyhöttämään kuin jänis haavalta? Mikä sinun hyvä hyvittää, millä sinä luulet päätäsi elättäväsi? Siihen ei päivä pitkältä kierrä ennenkuin joutuu hampaasi naulaan. Annahan tämä sitten joukolliseksi hankkiutuisi. Vähäksi se menee järkikin ennenkuin kaikki loppuu. Tämä värtäjä tulee tyttöä kysymään kuin kintaan mallia talosta lainaan luullen, että se on niin kaapattava kuin leipä kaapista. Häpeä veikkonen ja mene sillä kunnialla samaa tietä takaisin kotiisi ja pyydä anteeksi vanhuksiltasi. Niinkuin sattuu hyvilleen, niin ottavat vielä kotiisi.»
Minä kävellä votkin ulos. Tunsin kun housuissani paikan laidat reppasivat kuin hurtan korvat. Ukko jälkeeni yhä evästi:
»Usko nyt sillä puheella ilman suolatta, että mene kotiisi tahi minä panen halon häntääsi kuin rosvolle kissalle, niin muistat käyneesi akkaperissä.»
Vielä kerran siis kuulin kelpaamattomuuteni ja olin epätoivosta niin täysi, etten tahtonut sopia omiin riepuihini. Harmi puri mieltäni, nälkä kouristeli suoliani, käsi tyhjä, toisessa ei mitään, ei suojaa ei sijaa ei tyyntä valkamata, mihin päätä pistää. Tie nousi pystyyn, jos mihin päin ajattelin. Kylmä pohjatuuli tunkeusi takkini halenteista. Tie jälkeeni oli tukossa, eteenpäin aivan outo ja umpi. En tiennyt mistä nauhasta nyt vedetään. Seisahduin nurkkaviereen, vaan tuo pakkasvihakka pohjatuuli yön pimeydessäkin etsi kuin paha metsäkoira ja hätyytti, etten saanut siinäkään rauhaa. Siitä lähdin kuin nälkänen kulkukoira tunkion liepeitä nuuskien hitain askelin kävelemään. Menin kylmään saunaan ja sinne kyyristyin kuin vahinko loukkoon. Käteni pujotin takkini hihoihin ja sitte puristin vatsaani. Siinä istuin kuin vaivanen syntinen, miettien, että saaneeko edes kerran vielä nähdä Maria. Tarkasti korvani seurasi liikettä talossa ja odotti viimeistä oven lusausta, että milloin asettuvat.
Kaikki oli hiljasta, ja viimein kuului hienoa laulun hyräilyä, joka likeni saunan ovea. Mari oli arvannut, että olin sinne mennyt. Hän kutsui kamariinsa, johon oli kähveltänyt ruokaa, ja käski minut syömään. Silloin talon vävylle ei annettu mielikaupassa iltasta!
Nälkähän minulla oli, vaan kun muistin, että tuo manattu armopala oli syötävänäni, josta talon isäntä oli minulle muistuttanut pari kolme tuntia sitten, niin ei maistunut ruoka. Pyörimään kävi pala suussa.
Kova oli tuska sielussani. Tuskan hiki uhkui kirkkaina muruina silmieni kautta ulos, näkymään asti alkoi niitä karista, niin oli ahtaalla asiat. Sitä en uskonut tullessani. Hilpeällä ilomielellä riensin tänne kuin lapsi rakkaan äitinsä helmaan, luullen kaikki sorrot ja polkeet voittaneeni. Vaan nyt näytti siltä, että karhu oli tullut vastaan kun sutta olin lähtenyt pakoon. Katkera kunniata polkeva armopala pyöri suussani, ja korvissani soi appiukkoni äskeiset hävittömät parjaukset. Olin melkein varma, että ukolla on semmoinen valta tyttönsä yli, että sen täytyy erota minusta pois.
Mari kiepsahti syliini ja ilosesti lausui: