»Ei me itkemällä eletä.»
Tuo »me» lensi kuin nuoli läpi sydämmeni. Minä pyörähdin kysymään:
»Mekö? Vieläkö sinä voit minuun luottaa?»
»Luottaako? Olenhan aikonut ja pysyn kyllä päätöksessäni. Minä en jänistä, tulkoon tuohta tai malkaa. Onsi on taivaan alus, on siellä sijaa meillekin. Kunhan ollaan yksituumaset ja otetaan yhtä tyytyväisesti paha päivä vastaan kuin hyvä päiväkin, niin se menee yksi päivä kerrallaan ihan rikasten rinnalla. Sovinto, rauha ja tyytyväisyys on enempi kuin puoli ruokaa, sillä niinhän sanotaankin, että rasvanen on rauhan kattila, vaikka vettä keitetään.»
Rupesimme yhdessä miettimään että mikä naula se vetäisi. Aukesikin teitä mihin lähteä. Työalaapa oli, kykyä oli, kuntoa oli, tahtoa oli.
XXVII.
Sulhasmiehenä.
Ensimmäiseksi arvelin lähteä sepän oppiin, kun ennestään osasin takoa kaikkia kaluja, vaan terän teko oli satunnaista. Lähitienoissa asui hyväksi tunnettu teräseppä, ja minä sain eräältä isännältä 20 markkaa velkaa oppirahoiksi. Lähdin tuumaan sen sepän kanssa. Hetihän köyhänlainen mies taipui kaksikymmen-markkaseen, ja mitäs muuta kuin tuumasta toimeen. Huomenna ruvettiin peliin.
Heti seppä huomasi, että minusta on apua työssä, niin katsoi parhaaksi opettaa ensiksi viinan juontiin, sen sijaan kuin olisi pitänyt näyttää miten teräkalut valmistetaan. Siten olisin tullut viipymään enempi aikaa hänen seurassaan takomassa hänelle terättömiä kaluja. Vaan viinan juonti-opetus ei tahtonut mennä päähäni hänen suureksi harmikseen. Siinä oli pahinna vikana se, kun luulin, että se kotimieheni toivoo sitä oppia kaikkein vähimmin.
Teräkaluja valmistaessa seppä ei minua neuvonut ollenkaan, että mikä tässä on konstina. Mutta kun minä jo ennen olin tehnyt kaikkia kaluja ja kun siinä ei ollut mitään ylenluonnollista, kaikki oli vain siinä ihmisen vallassa, niin ne muutamat minulta puuttuvat temput huomasin kun syrjäsilmällä katsoin hänen tekoaan. Olin kumminkin lopuksi pari kuukautta hänen mukanaan.